Kantavat keväthanget tuovat mieleen muistoja varhaisilta lapsuusvuosilta.

Retkeilijöitä ristiinalaisella suolla.

Kantavaksi jähmettyneellä lumihangella on monta nimitystä, kuten hangenkeli, hankikeli, hankiainen, kantohanki ja hangenkierä. Niistä viimeksi mainittu oli tavallisin ilmaisu kotikylässäni Haukivuoren ja Pieksämäen rajamailla.

Hankikantoa hyödyntävän on oltava liikkeellä jo aamuvarhaisella, kun yöpakkasella kovettunut hanki on vahvimmillaan. Jos retki suuntautuu kauemmaksi auratuilta teiltä, kannattaa tarkkailla hangen pehmenemistä auringossa ja tulla ajoissa tienvarteen.

Metsurointia ja mopoilua

Lapsuusvuosien ehkä ikimuistoisin hangenkierä oli joskus 1950-luvun loppupuolelta. Kantavan hangen päälle oli satanut hieman uutta lunta ja kuljimme naapurin Karin kanssa ”metsätöissä” kummankin perheen mailla. Kari kulki edellä ja varisteli puuta potkaisemalla lumet pois kaadettavista rungoista ja minä poika sahasin puut nurin joululahjaksi saamallani sahalla, jonka isä oli tehnyt katajakaaresta ja sahanlingosta.

Eihän ne puut mitään tukkeja olleet vaan tuhdeimmillaankin vain ranteen paksuisia riukumäntyjä, mutta määrää kertyi isien laskelmien mukaan yhteensä 63 runkoa. Melkoinen tuhotyö!

Päätä ei silitelty kummankaan kotona. Vaikka oppia vihdottiin alapäähän, se imeytyi tehokkaasti myös yläpäähän. Koskaan en ole sen jälkeen syyllistynyt tietoiseen metsänhaaskaukseen.

Mopoikään tulin 1960-luvun puolivälissä. Kun kavereilla oli 1,5-heppaiset Soliferit ja Tunturit, oma ajokkini vähän heikommalla koneella varustettu Puch. Sain kuitenkin viilattua koneen sen verran ärhäkkään vireeseen, että se kuljetti kevyttä kuskia yhtä kovaa kuin muutkin kylän mopot.

Mopovuosinani ei sattunut kovin hyviä hangenkelejä, mutta kun lähti riittävän varhain liikenteeseen, ehti ajella metsien ja soiden poikki naapurikyliin asti ennen hangen pehmenemistä. Takasin oli sitten kierrettävä teitä pitkin.

Hanki kantoi mainiosti myös suon laitametsässä.

Maastossa ajellessa oppi kantapään kautta arvioimaan missä hanki oli ajopelin kantavaa ja missä ei. Vastoin kokemattoman ennakkoluuloa hanki kantaa yleensä paremmin peltoaukeilla ja avosoilla kuin umpimetsissä. Etupyörän äkillinen uppoaminen täydessä vauhdissa karkean hangen läpi tarjosi ikimuistoisen ahaa-elämyksen. Vesi on äkkipysäyksissä kovaa kaikissa olomuodoissaan.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Upeinta liikkumista kantavalla hangella on hiihtäminen. Perinteinenkin hiihtotyyli vie kulkijan tuossa tuokiossa kaukaiselle metsälammelle, jonne ei kesällä tule noin vain vaellettua upottavien soiden ja korpien poikki. Pilkkivarusteet ja eväät kulkevat selässä rinkkaan kiinnitettynä tai pilkkipulkassa.

Pelkästä liikkumisen riemusta nauttivat hiihtävät huimaa vauhtia luistelutyylillä. Rohkenen väittää, että luisteluhiihto keksittiin jo paljon ennemmin kuin se otettiin käyttöön kilpahiihdossa. Ainakin me luistelimme suksilla keväthangilla jo kuusi vuosikymmentä sitten.

Ultrapitkien matkojen hiihtäjä Pauli Siitonen sitten omi tuon luistelupotkun meiltä 1970-luvulla ja siitä kehittyi kokonaan uusi hiihtolaji. Tai saattoihan Pauli keksiä tuon perinteistä suksimista nopeamman hiihtotavan ihan itsekin. Luistelutyyli tunnettiin Keski-Euroopassa pitkään nimellä Siitonen-schritt tai Siitonen-step.

Avosuolla oli muutaman aarin alueella kymmeniä kasoja kanalintujen ulosteita. Suosittu paikka yöpyä kiepissä hangen sisällä.

Eräs lapsuusvuosieni hiihtoretkien upeimmista kohteista oli Kivijärvenvuori Savonradan itäpuolella naapurikunnassa Virtasalmella. Eihän sinne linnuntietä ollut kuin viiden kilometrin matka, mutta soiden ja sankkojen metsien läpi sujutteleminen kantavaa hankea pitkin oli vapauttava kokemus.

Vain mäkimies voi tietää

Kivijärvenvuori kohosi ja kohoaa vieläkin lähes 50 metriä Kivijärven yläpuolelle ja sen luoteiskulmalla oli lähes joka talvi paikallisten poikien rakentama hyppyrimäki. Vaikka olin aikamoinen huimapää hyppäämään oman kylän hyppyreistä, oli Kivijärvenvuori minulle jotain elämää suurempaa. Ensimmäisillä kerroilla uskalsin vaivoin laskea sen alastulorinteen. Vasta vuosia myöhemmin rohkenin hypätä siitä täydellä vauhdilla ja tömähtää rinteeseen parinkymmenen metrin ilmalennon jälkeen.

Hyppääminen Kivijärvenvuoren hyppyristä oli kuin miehuuskoe. Jos hyppy olisi päätynyt kaatumiseen ja suksien katkeamiseen, olisi kotona ollut enemmän kuin selittelemistä. Mutta onneksi en kaatunut.

Mäkihyppyä harrastettiin tavallisilla hiihtosuksilla. Itse pärjäsin lajissa siksi, että sukseni olivat Yrjö-enon tiheäsyisestä puusta veistämää käsityötä ja niissä oli Voitto-siteet. Kyseiset siteet mahdollistivat suksien hyvän hallinnan ilmalennon aikana verrattuna kavereiden Y-siteisiin. Voitto-siteet nipistivät monojen rantuja sivuilta, kun Y-siteet vain kärjestä. Ikävintä oli hiihtomonojen nahkaisten pohjien murtuminen talvipakkasella.

Oikeista mäkisuksista haaveilin aina rippikouluikään asti, kunnes totesin että minulla ei taida olla asiaa Juhani Kärkisen, Eino Kirjosen ja Veikko Kankkosen joukkoon.

Liikenteen uhri pienen paikallistien varressa.

Yksi hieman nolo paljastus mäkihypystä tehtäköön nyt tässä. Pärjäsin vähäisestä varrestani huolimatta aika hyvin itseäni isommillekin pojille. Se johtui kovasta harjoittelusta, jonka ansiosta uskalsin laskea ja ponnistaa täysillä. Ja kun lisäksi vetäisin hypyn loppuvaiheessa oikeaan aikaan jalat kippuraan, sain lentoon hieman lisäpituutta.

Erä satunnainen kilpaveikkoni oli minua muutaman vuoden vanhempi serkkuni Aulis, joka eläköityi joitakin vuosia sitten Senaatti-kiinteistöjen pääjohtajan virasta. Olimme kilpailleet tasavertaisesti mm. mummolan lähellä olevan Aittokallion pienessä hyppyrissä.

Kun tiesin Auliksen tulevan meille kylään, valmistin hänelle etukäteen melkoisen haasteen. Rakensin Pölkinmäen länsirinteelle kapeaan rajalinjaan uuden hyppyrin ja lavastin sen alastuloon noin 10 metrin päähän hyppyristä havunoksan merkiksi siitä, että tuonne asti siitä jo itse hypätä leiskautin. Tosiasiassa varovaiset koehyppyni olivat jääneet paljon lyhyemmiksi.

Aulis kapusi mäelle, lykki sauvoilla niin kovan vauhdin kuin suinkin, pudotti sauvat viime tingassa ennen rajua ponnistusta – ja lensi reilusti ohi havumerkkini. Kauhukseni hän upposi kuorettuneen alastulorinteen läpi syvälle hankeen ja pyöri lumipilven sisällä rinteen vieressä olevan suuren kuusen tyvelle.

Kun Aulis nousi ylös, hänen molemmat suksensa olivat kolmena kappaleena siteiden etu- ja takapuolelta katkenneina. Onneksi mies itse säästyi luunmurtumilta ja muilta vammoilta.

Minusta ei ollut silloin poikaa eikä miestä tunnustamaan, että hyppyrini oli pelkkä lavastus. Anteeksi Aulis, jos satut tämän lukemaan!