Vaikka isäni Veikko Manninen (1923–1992) ei ollut mikään intohimoinen kalastaja, parhaita lapsuusmuistojani ovat mielikuvat muutamalta yhteiseltä kalastusreissultamme.

Harvinainen kuva Isä-Veikosta pilkillä Isolla-Naakkimalla 1980-luvun alussa.

Varhaisin kalastusmuistoni on joltakin 1950-luvun alun juhannukselta. Olemme juhannuskokolla eräällä Kyyveden Pohjalahden saarella. Saaren nimi on nykyisin Pohjasaari, mutta muistaakseni siitä käytettiin silloin jotain muuta nimeä.

Juhannusta vietettiin siihen aikaan 24. kesäkuuta eikä 20. ja 26. päivien välisenä lauantaina. Ja koska oli juhannusaatto, oli 23. kesäkuuta. Sousimme saareen puolen kilometrin päästä Aittokallion rannasta ohi nuottakoppelin, joka oli matkan puolivälissä pienellä luodolla. Kokolle tulivat kaikki kynnelle kykenevät: isä, äiti, vastasyntynyt pikkusikoni, minä ja yli parikymmentä henkeä äitini sukulaisperheiden väkeä.

Muistan kalliolle kyhätyn komean juhannuskokon, jossa oli risujen lisäksi pari vanhaa veneenrohjoa ja kaikenlaista muuta käytöstä poistettua puutavaraa. Kesä oli ollut varhainen ja lämmin, koska saaresta löytyi jo kypsiä mansikoitakin. Kokko sytytettiin roihuamaan. Martti-eno kallisteli parin muun miehen kanssa kirkasta putelia, jonka kylki välkehti keltaisten liekkien loimussa.

Isä istui rantakivellä ja minä hänen sylissään. Pitelin käsissäni onkivapaa ja tuijotin hypnoottisesti kaislikon reunaan heitettyä pullonkorkkia, jonka läpi kulki siima vavan kärjestä koukkuun ja siinä kiemurtelevaan savimatoon. Reilun vaaksan verran koukun yläpuolelle oli siimaan litistetty painoksi kappale lyijylevyä.

Kun koho alkoi keinahdella ja sukelsi äkkiä pinnan alle, isä hoputti minua kirkaisemaan kalan kuiville. Väänsin pitkänhuiskeaa vapaa olan takaa, mutta koukkuun tarttunut kala pani hanttiin niin, että isänkin oli tartuttava vapaan. Silloin singahti kirkaskylkinen kala suoraan päin naamaani.

Se sätkivä ja limainen Kyyveden särki vihki minusta kalastajan.

Joenpolvessa

Muutamia vuosia myöhemmin pääsin isän kanssa kalaan Naarajoen Joenpolveen. Ajoimme Naarajärventieltä länteen erkanevaa metsätietä pitkin Korkeakankaan laitaan. Sain olla ensimmäisen kerran isän selän takana moottoripyörän takaistuimelle eikä minun tarvinnut enää istua edessä bensatankin päällä hänen käsiensä välissä. Isän takki tuoksui navetalta, pihkalta ja öljyltä.

Jätimme moottoripyörän kankaan laitaan ja pursuimme Joenpolvensuota pitkin puolitoista kilometriä pohjoiseen joen rantaan. Päästyämme perille isä taittoi pienestä metsäsaarekkeesta ongenvavan ja kiinnitti siihen valmiin ongensiiman, jonka hän oli kieputtanut kotona pienen päistään lovetun päreenkappaleen ympärille.

Sitten paljastui, että onkimadot olivat jääneet kotiin. Oliko minun tehtäväni ottaa ne illalla vanhaan kanelipurkkiin kaivamani lierot mukaan vai isän, en jaksa muistaa, mutta isän harmin ja lievän suutahtamisen muistan kuin eilisen. Alkoi vimmattu kivien kääntely ja turpeiden tonkiminen, joka päättyi lopulta yhden ainoan pienen madon löytämiseen.

Isä ujutti luikeron kookkaaseen koukkuun, heivasi ongen veteen ja työnsi vavantyven rantamättääseen. ”Onkikoon siinä sillä välin, kun käydään Kälyksellä”, hän tokaisi.

Kävimme katsomassa vajaan kilometrin päässä ylävirrassa olevaa Kälystenkoskea, josta tuli myöhemmin yksi mieluisimmista kalapaikoistani, ja palasimme sitten takaisin onkemme luo. Ongessa rimpuili särki. Kun isä irrotti kalan koukusta, kävi ilmi, että madosta ei ollut enää mitään jäljellä. ”Ei tuosta taida riittää syötäväksi”, isä sanoi ja heitti sätkivän särjen takaisin jokeen.

Tuo ensimmäinen ”pyydystä ja päästä” –kala kaiherteli mielessäni pitkään. Olisin niin mielelläni vienyt sen kotiin äidille näytettäväksi.

Saaliin tuominen kotiin on tärkeä osa eräretkeä. Se antaa jonkin syvältä kumpuavan tunteen, jonka voi kokea myös marjastus- ja sienestysretkiltä palatessaan. Hienointa on, jos saaliin voi jakaa läheistensä kanssa. Tyhjänpyytäjät voivat hurskastella mitä tahansa raittiista ilmasta ja kotiolojen voittamisesta, mutta eräretki ilman kotiin tuotua saalista ei ole onnistuneen pyyntiretken veroinen kuin harvoin.

Yökalassa Hirviselällä

Ensimmäisen vuosikymmeneni loppupuolella pääsin isän, Antti-sedän ja isän serkun miehen Pentin kanssa yökalaan Kyyveden Hirviselälle. Ongimme päivän mittaan mahtavan määrän ahvenia, jotka päästimme elävinä veneen pohjalla olevaan veteen. Yön nukuimme pienen Haapasaaren kalliolla nuotion äärellä. Miehet tarinoivat yömyöhään ja minä torkuin isän vieressä harmaaseen vilttiin kääriytyneenä heräillen tuon tuostakin naurunremahduksiin. Nuotio hehkui lämpöä, mutta vastakkaiselta puolelta hiipi yökylmä peiton alle.

Pentillä oli kalastusväline, josta en kerta kaikkiaan saanut silmiäni – ja hyppysiäni – irti. Virvelivapa, jonka tyvelle oli kiinnitetty punainen hyrräkela. Virvelöinti taisi olla Pentillekin vielä melko uutta, sillä heitot eivät häneltä juuri onnistuneet. Hän tyytyikin enimmäkseen laskemaan vieheen veteen onkipaikkaa vaihtaessamme ja käyttämään sitä vetouistimen tapaan. Saaliiksi tuli yksi noin kilon painoinen hauki juuri ennen rantautumistamme saareen.

Aamulla, kun miehet tekivät aamutoimiaan, hiippailin veneelle ihastelemaan Pentin virveliä. Kun kukaan ei nähnyt, rohkenin lopulta painaa pienestä kirkkaasta salvasta, joka oli kelan oikeassa päädyssä. Silloin solahti veneen laidan yli roikkuva suuri lusikkauistin veteen ja kela pyörähti muutamia ylimääräisiä kierroksia niin, että siima meni samanlaiselle harakanpesälle kuin Pentiltä itseltään edellisenä päivänä, kun heitot epäonnistuivat. Säikähdin valtavasti enkä uskaltanut tunnustaa tekoani. Onneksi Pentti ei alkanut kysellä eikä syytellä ketään, vaan arveli kaiketi itse aiheuttaneensa senkin siimasotkun.

Yökalareissusta seurasi muutaman päivän kuluttua odottamaton yllätys, kun isä toi minulle työmatkalta palattuaan ikioman virvelin. Paketissa oli lyhyt yksiosainen täyteistä lasikuitua oleva vapa, Dynamix-merkkinen umpikela, siima ja peräti kolme viehettä: pieni hopeanvärinen lippa, vihertävä ruohikkouistin ja harmaa Stubb-tyyppinen lusikka.

Tuon ensimmäisen virvelin myötä minusta tuli kotikylän ahkerin kalalla kulkija.

Laavuksella

Parhaiden kalastusmuistojeni joukkoon kuuluvat myös läheiselle Laavusjärvelle suuntautuneet retket, jolloin yövyimme isäni Arvi-sedän tekemässä mökissä, joka oli kaivettu osittain maan sisään. Tuottoisin pyydyksemme oli pitkäsiima, jonka kokeminen oli itseoikeutetusti Arvin vastuulla. Arvi oli rauhallinen mies, joka ei vähästä hätkähtänyt. Kun suuri hauki juntuili siimassa, hän sanoi yksivakaisesti, että ”onpa aika juala”, ja kun se sitten karkasi viime hetkellä ennen venettä, hän sanoi yhtä rauhallisesti ”poes väestiin” ja jatkoi siiman kokemista kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut.

Erämainen Laavus oli lukemattomien kalaretkieni kohde 1950- ja 1960-luvuilla. Tuota poikavuosien innostusta ja tunnelmaa en tavoita enää mistään.

Näin isä johdatti minut elinikäisen hienon harrastuksen pariin. Kiitos isä!

Hyvää Isänpäivää kaikille lukijoille!