Suo on suomalaisen sielunmaisema.

Suon näkeminen vie ajatukset lapsuuteen.

Mistä johtuukaan, että herkistyn aina suon nähdessäni? Sen parempaa parfyymiä ei ole kuin suopursun kukasta tai lehdistä kaulalle hieraistu tuoksu. Ja kun kuulen – nykyisin kovin harvoin – radiosta vanhan iskelmän

” Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton on täynnä tuoksua mi hurmaa huumaa. Sen jäykkä varsi ylpeästi kantaa kukinnon maan puoleen taipumatta yhtään tuumaa. Tuo karu kasvumaa ei saata lannistaa sen sielua niin ylpeää ja kuumaa.”

en kuuntele sen mollivoittoista melankoliaa, vaan haistan siinä suon aidon tuoksun, tunnen suopursuvarvikon rapisevan kumisaappaitteni varsia vasten ja näen silmieni edessä koskemattoman rahkasuon.

Järvi suon takana

Voimakas elämys johtuu kenties lapsuuteni onkireissuista, joita tein parin kilometrin päässä kotoa olevalle erämaiselle järvelle niin pienenä, että nykyisin sen ikäistä taaperoa ei lasketa yksin edes hiekkalaatikolle.

Livahdin aitasta jo ennen kukonlaulua matopurkki toisessa ja leivänkannikka toisessa taskussa kohti seikkailua. Alkutaival pellon halki harjulle, viisto rinnepolku tervahaudan ohi metsään, synkän ojan ylitys, siivilleen rymistelevät metsot, mättäällä sähisevä kyy, oksien risahtelu kuusikossa, suon ylitys pitkospuita pitkin, käkättävät metsäkanat, vielä yhden kankaan ylitys, inisevät itikat, pörräävät paarmat, nimeään kirkuvat tiirat ja sadat muut väkevästi koetut hetket ovat säilyneet hienoimpina muistoina lapsuudestani.

Poika ylittämässä Laavussuota, jonka yli vaelsin kesäisin lähes joka päivä ongelle 1950-luvulla. Vanhat pitkospuut ovat jo maatumassa osaksi suota. Kuva vuodelta 1989.

Rannalla puun juurella odotti haavasta taitettu onkivapa, jossa oli karhurihmasta tehty siima ja pullonkorkkikoho. Pujotin madon koukkuun ja heilautin ongen lumpeikon keskelle.

Kun palasin aittaan jatkamaan uniani, tanssi levoton ongenkoho yhä silmieni edessä.

Vitsaksessa kotiin kantamani ahvenet jätin kaivolle kylmään veteen, josta äiti otti ne perattavaksi aamulypsyn jälkeen. Tunsin olevani oikea kalamies, joka toi särvintä ruokapöytään.

Avoin luonnonkirja

Näin jälkeenpäin ajatellen paras innostajani oli vapaus tehdä juuri niin kuin itse halusin. Vanhempani ja muut aikuiset eivät hössöttäneet turvallisuudesta eivätkä olleet koko ajan kädestä pitäen opettamassa kuinka minun pitäisi kalastaa. Sain selata suurta luonnonkirjaa omaan tahtiini ja oppia asioita parhaalla mahdollisella tavalla eli itsenäisesti.

Niin hienoa kuin onkin opettaa lapselle kalastusta, sitäkin hienompaa on tarjota hänelle mahdollisuus löytää kalastuksen riemut ihan itse. Kaiken valmiina tarjoaminen on kuin kaivoon kannettua vettä. Jos lapselle tarjotaan mahdollisuus valita pihalla olevan valmiiksi kalustetun leikkimökin tai ikioman majan metsään rakentamisen väliltä, niin kumpi vaihtoehdoista ruokkii enemmän lapsen mielikuvitusta ja kehittymistä?

Syksyn koristuksia.

Vanhempani olivat viisaita, kun luottivat lapsiinsa ja sallivat heidän touhuta omin päin kotia ympäröivässä luonnossa. Kirvestä ja sahaa sai käyttää koska tahansa, ja materiaalia löytyi liiteristä ja lautataapelista. Ensimmäisen puukkoni sain käyttöohjeiden kera jo ennen kouluikää. Oman puukon saaminen oli pojalle suuri luottamuksenosoitus, jota ei ikinä rikottu osoittelemalla terällä kohti toista ihmistä.