Koskella on aina mukava käydä, vaikka ei kalastaisikaan. Jopa synkkänä syyspäivänä.

Miekankosken pohjoishaaran yläpuoli.

”Ei ole mitään tekemistä!”, oli usein kuultu valitus, kun lapset olivat pieniä. Kun samankaltaisia ajatuksia alkoi ujuttautua omaan eläkeläisukon ajukoppaankin, oli aika lähteä tupasalta raittiiseen ulkoilmaan päätä tuulettamaan. Kun lähitienoon polut ja kadut oli talsittu jo moneen kertaan, äsähti mieleen että käväistäänpä Mäntyharjun Miekankoskella. Mukaan termoskahvia ja muutama voileipä.

Ja kamera – jos vaikka lopultakin saisi kuvattua sen koskikaran.

Sateentuhnuinen ja umpipilvinen sää ei antanut parhaita puitteita valokuvaukselle, mutta harmaan sävythän ovat muotia. Ja niitä oli tarjolla taatusti enemmän kuin elokuvassa Fifty Shades of Grey – jota tosin en ole katsonut, tuskin katsonkaan.

Millä kansa kalasti

Aivan aluksi huomiomme kiinnittyi kosken etelähaaran ylittävässä sähkökaapelissa roikkuviin vieheisiin. Otanta ei edustane heittokäsistään kaikkein taitavimman kalastajaryhmän käyttämiä vieheitä, mutta antanee jotain osviittaa kosken täpläkylkisten kalojen tavoittelussa käytetyistä vieheistä ja kalastusmenetelmistä.

Kiharaisen haukiperukkeen jatkona tarjottu Rapala Countdown. Siimaakin on sotkeutunut kaapeliin aimo pätkä, toivottavasti ei ansaksi langalla istuville linnulle. 

 

Minnow Spoon vahvalla puruperukkeella varustettuna ei tulisi ihan ensimmäisenä mieleen koskikalastukseen taimenviehettä valitessa. Se mahdollistaa kuitenkin rohkean pohjankolistelun ilman suurta pelkoa maapallotärpistä. Mutta siiman sotkeentumista sähkökaapeliin ei ruohosuojauskaan estä 100-prosenttisesti.

Kymmenkunta yhdeksi mytyksi kerääntynyttä viehettä. Joukossa vaappuja, lippoja ja jigejä – ja paksuja haukiperukkeita!

Hiljaiseloa

Lähes takuuvarma kalahavainnon paikka on etelähaaran silta-arkun yläpuoli. Siinä napsii virran tuomia suupaloja taimen tai pari, varmimmin kuitenkin vain kesällä. Nyt taimenta ei näkynyt, sillä kylmän veden aikaan kalat säästävät energiaa ja ovat mieluummin rauhallisemmin virtaavissa paikoissa.

Pohjakiven yli virtaavan veden pinta heijastaa yläpuolella olevan sähkökaapelin kuvajaisia, jotka muutavat jatkuvasti muotoaan.

 

Käpytikka koputteli männyssä kaikessa rauhassa.

 

Ja näyttäityihän se koskikarakin lopulta. Poukkoillen lentäen se pyrähti lyhyeksi aikaa laiturin nokkaan, josta sain sen kuvattua noin 30 metrin etäisyydeltä. Höyhenentarkkaa potrettia veikeästä linnusta en siis saanut, mutta kuvan kumminkin. Ehkä sitten kevättalvella, kun lisääntyvä valo tarjoaa paremmat puitteet kuvaukselle.

Koskikara.