Saako vapaa-ajankalastuksesta olla harrastajalleen taloudellista hyötyä?

Kestävintä ja samalla hyötysuhteeltaan parasta vapaa-ajankalastusta on runsaslukuisten kalojen kalastaminen lähivesiltä.

Olen lähes koko ikäni ollut saaliskeskeinen kalastaja. Onnistuneimpia ja ikimuistoisimpia ovat olleet kalareissut, joilta olen palannut kohtuullista saalisnippua kantaen.

Saamattomien tai vähäkalaisten pyyntiretkien jälkeen olen yrittänyt perustella touhua raittiilla ulkoilmalla ja maisemien katselulla, kuten oikean urheilukalastajan kuuluu. Mutta väkinäisen valjulta se on tuntunut. MP-reissu on MP-reissu, vaikka miten selittelisi.

Vaikka saaliin saamisen pakko on ikävuosien karttuessa hellittänyt, en vieläkään osaa käydä kalassa pelkän kalastusnautinnon takia. Haluan saada kaloja ja käyttää niitä ravinnoksi. Kalastuksen aidoin nautinto tulee siitä, että saa syötäviä kaloja. Olen luonnon hyödyntäjä.

Kun vielä osallistuin Erän vuosittaisiin viehetesteihin – oikeammin uutuusvieheiden kokeiluun – jouduin suuren kalamäärän vuoksi harjoittamaan tietoista pyydystä ja päästä -kalastusta. Pahimmin öykkäröintini kohteiksi joutuivat hauet, joista monet pyydystin useampaan kertaan. Olin luonnon hyväksikäyttäjä.

Vaikka aloin käyttää väkäsettömiä koukkuja ja yritin oppia mahdollisimman hellävaraisia vapauttamistapoja, itse aiheuttamani jäljet ”tuttujen” haukien suupielissä lisääntyivät kesän mittaan. Lopulta koko touhusta meni yksinkertaisesti maku ja palasin entiseen: kalastukseen kalojen enkä pelkän kalastuksen vuoksi.

Mummon opissa

Vietin lapsuuteni parhaat kesäni äitini kodissa Kyyveden rannalla. Päivärutiineihini kuului pitää yhdessä isoisäni Herman-veljen – Kala-Herkon – kanssa koko huusholli, kymmenkunta henkeä, kalasärpimessä. Helpoimmin se olisi tapahtunut verkoilla kalastaen, mutta me hoidimme homman mieluummin onkimalla.

Eipä ollut juuri sitä päivää, ettemmekö olisi lykänneet mustaksi tervattua lautalaitaa vesille ja soutaneet muutaman aironvedon verran jonkin ahvenvitatuppaan kohdalle ja onkineet sopivan kokoista kasaa komeita kyyveden kyrmyniskoja. Särjetkin kelpuutimme, ja muut sattumakalat.

Pyydystetyt kalat saivat uida koko onkireissun ajan veneen pohjalle päästetyssä järvivedessä. Venerannasta ne kannettiin suureen saaviin, joka oli täynnä vinttikaivosta nostettua kylmää vettä.

Kalojen jatkojalostuksesta huolehti mummoni Amanda yhdessä talon muiden naisten kanssa. Meidän tehtävämme oli tuoda perattavaksi eli mummon sanojen mukaa siivottavaksi tai soskittavaksi sopiva määrä kalaa. Ei liikaa eikä liian vähän, sillä kaikki kala syötiin mahdollisimman tuoreena suolakalaa lukuun ottamatta.

Kun jatkoin kotipuolessa onkimisharrastustani, päti sama sääntö: äidiltä saattoi jopa lipsahtaa moitteen sana, jos kannoin kotiin saalista enemmän kuin yhteen kalaruokaan tarvittiin.

Opin panemaan säkin suuta myöten. Kun olin onkinut tai virvelöinyt parikymmentä Laavuksen ahventa ja tuurin suosiessa saanut ehkä vielä yhden kilohauen, kannoin kalanipun pajuvitsaksessa kotiin. Olin kalamies, joka toi särvintä kodin ruokapöytään. Hivelevintä olivat kotona kuullut kehut ja kiitokset, vaikka kalastusmotiiveihini sisältyi myös halu paeta järvelle eräitä vähemmän innostavia velvollisuuksia, kuten heinäntekoa ja karjan kaitsemista.

Hyötysuhde

Kalastukseni hyötysuhde ei ole koskaan ollut yhtä hyvä kuin se oli ollessani alle 10-vuotias. Kun kalastin metsästä taitetulla vavalla, karhurihmalla, pullonkorkilla, lyijynpalalla ja vanhasta pitkäsiimasta pöllityllä koukulla kävelymatkan päässä olevalta järveltä parin kilon kantamuksen ihmisravintoa, jäivät kalastuksen kulut ja haitalliset ympäristövaikutukset minimiin.

Jos tuota aikaa kalastuselämässäni pitäisi jotenkin suhteuttaa nykypäiviin, niin sain yhden kesän mittaan noin viiden euron panoksella jopa tuhannen euron hyödyn. Arvio perustuu ahvenen markettihintaan ja oletukseen noin viidestäkymmenestä onkireissusta kesän mittaan.

Sen jälkeen on mennyt huonommin. Ensimmäisen virvelin saaminen ei hyötysuhdetta vielä romahduttanut, sillä 20 ahventa ja hauki reissua kohti -käytäntöni jatkui vielä vuosia. Eikä ensimmäisen perhovavankaan hankkiminen 1970-luvun puolivälissä vielä heti vienyt minua konkurssin partaalle, sillä taimenien sijaan tavoittelin helpommin petettäviä lähivesien ahvenia ja särkikaloja.

Tänäkin päivänä lyömätön perhokalastusennätykseni oli se, kun yhdellä metsälammen kierroksella päihitin perinpohjin vaimoni ja appivanhempieni onkimalla saaman kokonaissaaliin. Kuinka olivatkaan isot mustaselkäiset ahvenet niin sekopäisen kiinnostuneita kömpelöstä sudenkorennontoukkaa muistuttavasta sidoksestani. Tarvitsi vain uittaa perhoa parin metrin päässä vavankärjestä, kun perhon perään ilmestyi lammen syvyyksistä kuin taikaiskusta parvi ahneita ahvenia.

Kalastukseni hyötysuhde alkoi kääntyä negatiiviseksi sitä mukaa, kun hankin lisää varusteita ja aloin käydä kauempana kalassa ja jahdata harvinaisempia (ja uhanalaisempia) kaloja. Lappiin ja Ruijaan suuntautuneita kalareissuja ei saa tuloutettua plussan puolelle millään matematiikalla, ellei laita tulopuolelle myös matkasta saatua virkistystä ja jutun juuria lehtiartikkeleihin.

Nyt kun tontilla ja muutamassa muussakin paikassa on kalastusharrastuksemme vuoksi hankittuja ajoneuvoja, veneitä, moottoreita sekä kahmalokaupalla vapoja, kuutiometri viehelaatikoita ja muuta kalastusroinaa vaikka komppanialle jakaa, ei kalastuksen hyötysuhteesta kannata puhuakaan. Ellei muuta kalastustapojaan.

Kalastuksen tehostaminen

Olen kalastanut monipuolisesti eri välinein eri kalalajeja jo kahdeksalla eri vuosikymmenellä, mutta en ole kehittynyt missään kalastuksen alalajissa miksikään mestariksi. En ole virtuoosimainen virvelöijä, puhdasoppinen perhokalastaja, oivallinen onkimies enkä saalisvarma pyydyskalastaja. En ole urhea urheilukalastajakaan, sillä en halua enää liiemmin edes kehittyä kalastuksen taidossa. Minulle riittää, että saan kohtuullisin ponnistuksin kalaa syötäväksi.

Onneni on asua seudulla, missä voi yhä kalastaa hyvällä omallatunnolla ja saada parhaimmillaan herkullista syötävää yllättävän vähällä panostuksella. Mieluisin kalastustapani on ollut jo toistakymmentä vuotta onkiminen. Ei se lapsuusvuosien mato-onginta, johon siihenkin haluaisin vielä palata, vaan syöttikalalla onkiminen.

Vaikka täkykalastusreissuumme kuuluu veneen vieminen tallista trailerilla muutaman sadan metrin päähän rantaan ja hurauttaminen sieltä parin kilometriä lähimmille ottipaikoille, saatamme saada Saimaan parasta antia muutamassa tunnissa niin hyvin, että kalastusta voi pitää jopa kannattavana välittömiin kuluihin suhteutettuna. Viime kesänä onnistuimme niin mainiosti, että viimeinen ahvenpaketti syötiin pakkasesta vasta viime viikolla. Nyt voisi jo lähteä pilkille, jos vain jäitä riittää.

Kalastuksen hyötysuhteen nostaminen perustuu siihen, että kalastaa enimmäkseen vain lähellä kotia ja helposti saatavilla olevia runsaslukuisina esiintyviä kalalajeja. Samalla pienenee kalastuksen hiilijalanjälkikin.