Kalastusharrastuksen syyt ovat moninaiset. Se voi tarjota vaihtelua ja virkistystä arkiseen aherrukseen, olla syy luonnossa liikkumiseen tai tekosyy päästä pois kotoa, tarjota koukuttavia haasteita ja onnistumisen elämyksiä. Myös saadulla saaliilla on yhä merkityksensä.

Kalastammeko saaliin, virkistyksen vai maineen vuoksi? Vain niiden kaikkien?

Kalastus tarjoaa myös oivan tilaisuuden pönkittää itsetuntoa. Julkisuudenkipeälle kalastajalle tarjoaa sosiaalinen media paljon tehokkaamman tavan paistatella saaliinsa kanssa kuin perinteinen kehuskelu ja käsivarsien levittely satunnaisessa juttuseurassa.

Tutkimus vuosien takaa

Itse kullekin tekee varmasti hyvää pohtia välillä myös oman kalastusharrastuksensa lähtökohtia ja vaikuttimia. Niitä voi peilailla vakkapa Hannu Lehtosen ja Kalevi Leinosen vuonna 1992 julkaisemaan tutkimukseen Virkistyskalastuksen motiivit. Samalla voi pähkäillä millä tavoin kalastusta harrastavan kansanosan syyt koluta kalavesillä ovat mahdollisesti muuttuneet viimeisen kolmen vuosikymmen aikana.

Lehtonen ja Leinonen kertovat julkaisunsa johdannossa, että kalastus on muuttunut historian saatossa melkoisesti. He nojaavat Smithin (1986) tutkimukseen kalastuksen muutoksista teollistuneissa maissa ja toteavat, että kalastus on ollut ensin  pääasiassa elinkeino, sitten kotitarve- ja virkistyskalastusta ja vihdoin pelkästään kalastusta itsensä vuoksi, jolloin saaliilla ei ole enää kovin suurta merkitystä.

Tutkimuksen lähdeaineistona käytettiin valtakunnallisesta kyselyä. Vastauksia saatiin kaikkiaan 19 831 iältään 18–80 -vuotiaalta henkilöltä, jotka edustivat 8 532 ruokakuntaa.

Tärkeimmiksi kalastuksen motiiveiksi osoittautuivat rentoutuminen, irtautuminen työympäristöstä, luonnollisen ympäristön kokeminen, luonnontapahtumien seuraamien ja henkisen vireyden lisääminen. Vähiten vaikuttavia olivat puolestaan sivutulojen hankkiminen, arvonannon lisääntyminen muiden ihmisten silmissä, kilpailu, uusien ihmisten tapaaminen, irtautuminen vastuusta ja muiden avustaminen. Saaliin saaminen jäi vastaajien painotuksissa sijalle kahdeksan.

Vapakalastajat painottivat pelkästään pyydyksillä kalastavia enemmän irtautumista, luontoon liittyviä tekijöitä, yhdessä oloa, rentoutumista ja kilpailua. Pyydyskalastajat arvostivat puolestaan enemmän saalista ja fyysisen kunnan lisäämistä.

Eri ikäiset ihmiset kalastivat kutakuinkin samojen tavoitteiden vuoksi. Suurin ero ilmeni kohdassa ”lisätä fyysistä kuntoa”, mitä iäkkäämmät kalastuksenharrastajat arvostivat selvästi enemmän kuin nuoremmat. Saaliin saaminen oli eri ikäryhmissä tärkeysjärjestyksessä hämmästyttävän samalla tasolla.

Saaliin merkitys

Lehtosen ja Leinosen tutkimuksen tarkastelussa ja johtopäätöksissä pohdittiin muun muassa saaliin saannin merkitystä suhteessa muihin motiiveihin.

Kalastajien vähemmistö pyytää tänäkin päivänä suurimman osan vapaa-ajankalastuksen kokonaissaaliista.

Vuoden 1988 kalastuskyselyn mukaan vähiten saalista saaneella kolmanneksella ruokakunnista vuotuinen saalis oli korkeintaan 9,5 kg ja osuus kokonaissaaliista vain 2 %. Keskikolmanneksen saalis oli 10–39 kg ja saalisosuus 15 %. Eniten saalista saanut kolmannes ruokakunnista kalasti vuodessa yli 39 kg ja sai kokonaissaaliista peräti 83 %. Huipulla kukkoillut 1/10 kalastajista rohmusi puolet koko kyselyyn osallistuneiden kokonaissaaliista.

Tasan ei käy ongenlahjat!

Vapaa-ajankalastuksen nykytilanne

Jos kalastuksen motiiveja kartoitettaisiin tänä päivänä, olisivat tulokset todennäköisesti hieman toisenlaisia. Toisenlaisia olisivat varmasti myös kalastajille esitetyt kysymykset. Noissa takavuosien kysymyksissä kuin ei vielä kiinnitetty juurikaan huomiota kalastuksen ja kalastajien ympäristövaikutuksiin vaan pikemminkin päinvastoin eli ympäristön vaikutuksiin kalastajiin.

Nykyään tiedostamme kenties aiempaa paremmin asemamme osana ympäristöä ja pohdimme jopa omaa hiilijalanjälkeämme suhteessa muihin toimijoihin.

Vapaa-ajankalastuksen julkisuuskuva – myös itse kalastuksenharrastajien keskuudessa – on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana melkoisesti. Kun omassa nuoruudessani oli täysin hyväksyttyä öykkäröidä kalavesillä sydämen kyllyydestä ja ottaa saaliiksi niin monta kalaa kuin suinkin, muuttui ”veriurheilu” nettijulkisuuden ja sosiaalisen median myötä julkisesti tuomittavaksi toiminnaksi. Saaliskuvat, joissa näkyi vähänkään kalanverta tai joissa kaloja roikotettiin silmäkuopista, joutuivat armottoman moraalisaarnan rumputuleen.

Kalanlahtaajien tilalle alkoi tulla kalanhalaajia.

”Kalaa saa kaupastakin”. ”Jalokala on liian arvokas tullakseen kalastetuksi vain kerran”. ”Suuret kalat ovat parhaita lisääntyjiä”. ”Vastuullinen kalastus”. Siinä muutamia pintapuheita 2000-luvun puolelta.

Joissakin piireissä paras kalastaja on se, joka on pyydystänyt ja vapauttanut suurimman kalan. Vapautetun kalan lajikin voi vaikuttaa arvostukseen: taimenen vapauttaja on joidenkin mielestä parempi kalastaja kuin vaikkapa lahnan vapauttaja.

Onpa kalan koukutusta, väsytystä ja vapautusta pidetty jopa kalansuojeluna. Jota se ei mielestäni ole. Pikemminkin se on kalastuksensuojelua. Jos vapautettu kala jää henkiin, sen voi kalastaa uudestaan – ja uudestaan. Pääsääntöisesti varsinaista kalansuojelua on jättää kalastamatta.

Toisaalta kalastamatta jättäminenkin voi vaikuttaa kalakantoihin myös negatiivisesti. Esimerkiksi ylitiheiksi kasvaneet muikkukannat voivat kääpiöityä ravinnon niukkuuden vuoksi.

Jatkossa tarkoitukseni on pohtia muun muassa kalastuksen hyötysuhdetta. Mikä merkitys vapaa-ajankalastuksella on taloudellisessa mielessä eri toimijoille – aineettomia arvoja ja ympäristövaikutuksia unohtamatta?