Joulu ei ole tuntunut enää pitkään aikaan samalta kuin vuosikymmeniä sitten. Jännittävästä, salaperäisestä vuoden suurimmasta juhlasta on tullut turhapäiväinen hössötysjakso arjen keskellä.

Jouluaaton hämärää 24.12.2018. Tänä vuonna kuvan paikka Saimaan Yövedellä lainehtii vielä vapaana. Jäistä ei ole tietoakaan.

Aidon joulutunteen kokeakseen on oltava itse lapsi tai lähellä on oltava pieniä lapsia, joiden kokemuksiin voi samaistua. Kun lapsenlapsetkin ovat jo hyvän matkaa kolmannella vuosikymmenellä eikä seuraavaa sukupolvea ole vielä tiedossa, on palattava muistoissa omaan lapsuuteensa tai aikoihin, jolloin lapset ja lapsenlapset olivat pieniä.

Lapsuuteni joulut Haukivuoren ja Pieksämäen rajaseudulla olivat ikimuistoisia. Aikuiset käyttivät joulun lähestymistä härskisti hyväkseen ja aloittivat tontuilla pelottelun jo hyvissä ajoin ennen aattoa – vaikka lienee sillä ollut jokin kasvatuksellinenkin tavoite.

Viimeistään ensimmäisenä adventtina alkoivat tontut kurkistella tuvan ikkunoista. Karvahattuun ja nurinpäin käännettyyn lammasturkkiin pukeutuneet tappurapartaiset olennot koputtelivat ruutuihin ja vilahtivat pihan pimentoihin, kun pelästyneet lapset ehtivät katsoa niiden suuntaan.

Tuhmuuksiin, kuten pikkusiskon kiusaamiseen, syyllistyneet kokivat piston sydämessään, sillä siitä meni tieto suoraan Korvatunturille. Tuokohan se pukki nyt lainkaan lahjoja? Vai tuoko peräti piiskoja?

Puiset lelut

Ensimmäiset joululahjani, joista minulla on kunnon muistikuvia, olivat kotitekoisia puisia leluja.  ”Ankea lapsuus ja puiset leikkikalut”, niinhän sitä ennen mollattiin vähemmälle jäänyttä lähimmäistä. Vaan ei haitannut, kun ei paremmasta tiennyt.

Eräänä jouluna sain suuren puisen kuorma-auton, jossa oli pihlajanoksasta sahatut kiekot pyörinä. Emännöitsijän, eli piian, poika Seppo sai samanlaisen. Niitä vedimme pitkin tuvan lankkulattiaa sellaisella innolla, että pyörien aiheuttama jyrinä alkoi häiritä aikuisten joulunviettoa. Silloin Veli-setäni, lahjan todennäköinen valmistaja, keksi asentaa puisten pyörien päälle polkupyörän sisäkumia. Melutaso aleni siedettäviin lukemiin, ja kuormureista tuli entistä aidomman näköiset.

Ainutlaatuisia lahjoja olivat myös kattopäreistä veistetyt laivojen silhuetit. Olivatkohan ne Antti-sedän vuolemia? Muistan myös tuvan seinävierillä pihdeissään palavat aidot päreet. Vaikka käytössä olivat jo pitkään olleet öljylamput ja petromaksit, joulua haluttiin juhlistaa vanhaan malliin. Kevättalvella 1954 saatiin tupaan vihdoin sähkövalotkin.

Leikkiautojakin mieluisampia lahjoja olivat työkalut. Ensin puiset puukot ja kirveet, mutta kohta jo oikeat ja puuhun purevat. Vaikka työkalujen mukana tuli tarkat suulliset käyttöohjeet – joita myös noudatettiin –, tehtiin joskus myös tyhmyyksiä ja tuhmuuksia.

Kenties suurimman virheeni välikappaleena oli joululahjaksi saamani pieni pokasaha. Kevättalvella hangenkelien aikaan kiertelimme naapurin Karin kanssa lähimetsissä tukkijätkien töissä. Kari kulki edeltä ja potkaisi lumet pois kaadettavista puista ja minä sahasin niitä sitä mukaa nurin. Kun tekomme paljastui, vaati Karin isä, kylän seppä, isältäni korvausta 63:n nuoren männyn kaatamisesta. Oman metsämme tuhot korvasin pilkkomalla rungot edelleen polttopuiksi.

Ensimmäinen puukkoni

Eräs ensimmäisistä teollisesti valmistetuista joululahjoistani oli halpa tupellinen ”intiaaniveitsi”, jossa oli monenkirjava kahva. Se kulki aina mukanani vyöllä tai housuntaskussa.

Kylän hiihtokilpailuissa kävi niin, että pyllähdin mukkelis makkelis Rossin pellolta laskevassa mäessä. Keräsin itseni, sukseni ja sauvani pehmeästä lumesta ja jatkoin kisaa. Muutama sata metriä hiihdettyäni alkoi tuntua siltä, että jotain puuttui. Voi itku, puukko oli pudonnut! Ei auttanut muuta kuin palata kaatumispaikalle. Ja siellähän se silmäteräni kirjava kahva pilkotti kuopan pohjalta.

Veitsi taskuun ja hiihtokilpailu jatkui. Hiihdin lopun matkaa kuin heikkopäinen ja tulin muistaakseni kolmanneksi neljän matkaan lähteneen joukossa.

Myöhemmin tuo ensimmäinen puukkoni katosi lopullisesti, kuten niin monet muutkin parhaat puukkoni. Mitä kalliimman matkamuiston ostin vaikkapa Tapsan Tapulista Inarissa, sitä varmemmin se katosi jo ensimmäisellä vaelluksella. Vain rinkan pohjalla kulkenut halpa varapuukko, Mora, säilyi ja on käytössä tänäkin päivänä.

Jouluajelulla

Kun kotini talous kohentui 1950-luvun puolivälin jälkeen, aloimme saada enemmän kaupasta ostettuja joululahjoja. Vieterivetoiset autot, traktorit ja muut vekottimet olivat hauskoja pelejä, mutta hauskuus loppui usein jo joulupäivänä. Kylään näet tuli naapurin Tauno, minua monta vuotta vanhempi poika, joka kadehti lelujani ja osasi tasoittaa tilit: hän kiristi auton vieterin niin tiukalle, että se katkesi.

Myöhemmin osasin jo piilottaa rakkaimmat lahjani ennen Tasin tuloa.

Aaton ohella joulun kohokohta oli tapaninpäivän ajelu mummolaan Kyyveden rannalle. Virkku-ruuna pantiin aisoihin ja matkaan lähdettiin jo aamuhämärässä. Rekiretki metsien, Laavusjärven ja soiden poikki ei ollut mitään nostalgian tavoittelua, vaan järkevin tapa matkustaa naapurikylään äidin kotipaikalle.

Mummolan joulu poikkesi isäni kodin joulusta monessakin suhteessa. Ihmisiä oli enemmän ja ennen kaikkea sain tavata serkkujani, joiden parissa vietin pienenä lähes kaikki kesäni kalastaen ja lähimetsissä seikkaillen.

Joskus joulua juhlistettiin levittämällä tuvan lattialle paksu kerros olkia. Mahtoi olla pölyä ilmassa, kun telmimme pehkujen keskellä. Aidot kynttilät oli sidottu kuusenoksille villalangalla ja niitä myös poltettiin. Ihme, että tulipaloja ei syttynyt.

Eräänä jouluna huomiomme kiinnittyi seinänvierussängyllä loikoilevaan Yrjö-enoomme, jonka leuat jauhoivat jatkuvasti. Kun kysyimme, ett mitä sinulla on suussa, Yrjö näytti kielellään pientä punaista möykkyä. ”Tämä on purukumi”, selitti Yrjö ja jatkoi jauhamistaan.

Kerran keksimme irrottaa salin topatusta tuolista istuintyynyn ja leikkiä syntyneellä ”reiällä” huussissa käymistä. Serkkupoika taisi eläytyä vuoroonsa liiankin hyvin, sillä pökäle livahti housuun ihan oikeasti.

Ulkoleikeistä parhaiten mieleeni on jäänyt luistelu Kyyveden jäällä. Minähän jouluna se oli, yleensä lunta oli jouluna jo kymmeniä senttejä? Vai oliko se jo ennen joulua? Serkkupojat sitoivat kenkiensä pohjiin omatekoiset puiset hokkarit ja viilettivät pitkin jäälakeutta. Ilpolla ja Karilla oli omatekoiset jääkiekkomailatkin. Olivatko luistimien terät tehdastekoisia vai kyläsepän takomia vai peräti sahanlingoista itse tehtyjä, en muista.

Kerran paluumatkalla, kun laskeuduimme mäeltä alas Laavusjärven rantaan, hevonen lisäsi vauhtia ja reki osui lumen alla olevaan kantoon sillä seurauksella, että pyllähdimme koko perhe tavaroinemme lumihankeen.

Olin sinä jouluna saanut lahjaksi lautapelin, jota olin ylpeänä esitellyt myös serkuille mummolassa. ”Nyt putos pelinappulat!”, parahdin ensisanoikseni ennen kuin olin karistellut edes lunta naamaltani. Tokaisusta tuli vuosiksi lentävä lause. Aina kun jollekin kävi hieman nolosti, saatoimme sanoa, että nyt putosivat pelinappulat.

Tapaninpäivän pilkillä

1960-luvun jouluista minulla ei ole kovin merkittäviä muistoja. Joulupukki ja tontut olivat paljastuneet huijaukseksi, ja vatsanpohjassa nipistellyt joulun taika oli kadonnut. Parasta oli, kun sai itse valmistaa ja hankkia lahjoja muille. Lahjan saajan iloa – taitavasti teeskenneltyä tai todellista – oli palkitsevaa seurata.

Kun tutustuin vuosikymmenen lopulla tulevaan vaimooni ja hänen Pieksämäen kaupungissa asuvaan perheeseensä, muuttuivat samalla joulun viettoon liittyvät perinteet.

Hienoin uusi perinne oli tapaninpäivän pilkkireissu, jonka teimme appiukko Heikin, hänen veljensä Brunon ja ystävämme Väinön kanssa tavallisesti Konnevedelle tai Virmasvedelle. Koska matkaa pelipaikoille oli 50–70 kilometriä ja tiet sellaisia kuin ne siihen aikaan olivat, reissuun oli lähdettävä jo aamutuntien aikaan.

Jossain Pieksämäen ja Suonenjoen välillä morjenstimme meitä vastaan ajaville Suonenjoen miehille, jotka olivat tulossa puolestaan Pieksänjärvelle, joka oli itse asiassa saalisvarmempi pilkkipaikka kuin nuo omat kaukokohteemme.

Konne- ja Virmasvedellä kävimme pilkillä pitkin talvea viimeisille jäille asti. Kerran kun olimme pilkkineet Virmaalla pitkän keväisen päivän aamuhämärästä iltahämärään, ehdotti Väinö autolle palattuamme, että eiköhän kokeilla vielä tuosta Autuankannaksen itäpuolen lammesta. Ja mehän kokeilimme!

Samoilla vesillä kävi monta muutakin Pieksämäen urheilukalastajiin kuulunutta porukkaa. Kun päivä oli pulkassa, oli tapana vertailla saaliita. Appiukko Heikki sai kerran pakin täyteen ja repunkin puolilleen komeita ahvenia ja kaatoi koko saaliin ylpeänä toisten nähtäväksi hangelle. Mutta seuran puheenjohtaja Leopa tyhjensi kansan viereen kahta komeamman kantamuksen vielä isompia raitapaitoja.

Heikki nosteli kalansa vähin äänin reppuunsa eikä esitellyt saaliitaan sen koommin.

Omien lasteni ollessa pieniä unohtuivat tapaninpäivän pilkkireissut vuosiksi, mutta elvytimme perinteen myöhemmin. Vuoden 1983 Tapanina kävimme laiskuuttamme vain tutulla Pieksänjärvellä. Rätki räntää ja jäällä oli kumiterän verran sohjoa, mutta ahven söi hanakasti. Reilut pari kuukautta myöhemmin osallistui samoilla vesillä käytyihin SM-pilkkeihin yli 6 000 kilpailijaa.

Mukana oli Heikin ja Brunon lisäksi lankomieheni Reijo. Nyt he kaikki ovat kalastelleet jo vuosia paremmilla vesillä.

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE LUKIJOILLE!