Järvien ja virtaavien vesien rannat vaikuttavat vedessä elävien kalojen hyvinvointiin. Niillä on vaikutuksensa myös kalastajien viihtyvyyteen.

Suojavyöhyke Saimaan Pihlajaveden Pellossalon Povenkankaalla.

Mikä lienee minussa vikana, kun en ole ylenpalttisen innostunut kevätkalastuksesta. En heitä katiskoita ensimmäisiin rantaporeisiin enkä uistele jäälauttojen seassa. Jäidenlähtö on minulle pikemminkin suruaikaa edesmenneen talven jälkeen. Rantoja reunustava kuollut järviruokovyö ei sekään hivele silmiäni.

Kuluvan avovesikauden ensimmäisen  kalareissun teimme vasta toukokuun puolivälin paikkeilla tutulle metsälammelle. Hyväkuntoinen metsätie toi meidät korkean mäen laelle, jolta avautui avara näköala alas lammelle.

Mikä pettymys! Odotimme näkevämme entisen kuusimetsän, jonka läpi kiemurtelisi pieni polku alas rantaan. Sen sijaan tulimmekin metsän hautausmaalle. Puut odottivat metsätien varteen pinottuna kuljetustaan sahoille ja sellutehtaille. Maapohja oli yhtä kantojen, oksien, latvuksien ja syvien telaketju-urien labyrinttia, jonka läpi kulkiessaan oli varottava joka askeleella ettei kompastu tai venäytä selkäänsä.

Lammen rannalle oli jätetty hakkuuohjeiden mukainen 5–10 metriä leveä kulissimetsä, josta tuuli oli jo ehtinyt kaataa muutaman reunimmaisen rungon. Koska puista puuttuivat alaoksat lähes tyystin, kylpi entinen varjoinen eteläranta nyt ”metsän” läpi paistavassa kirkkaassa auringonvalossa.

Aikaisempina vuosina olemme saaneet ensimmäiset haukemme aurinkoisista poukamista lammen itä- ja pohjoisrannalta, missä vesi lämpenee nopeammin kuin polun päässä varjoisalla rannalla. Nyt kuvittelin, että lämpenevässä vedessä lötkötteleviä kaloja voisi olla tällä uudella aurinkoisella rannallakin.

Yksi pääsky ei kesää tee, eikä hauki, mutta ehkä viidenteen tai kuudenteen heittoon se nappasi. Juuri parahultaisen kokoinen puolitoistakiloinen mammahauki haukkasi rannan suuntaisesti kelattua Minnow Spoonia.

Kirkasvetisen metsälammen hauki kelpaa syötäväksi.

Tainnutin ja verestin kalan ja pistin sen kalalaukkuun. Irrotimme vieheet siimoista ja ”katkaisimme” vavat. Vaimo hieman marmatti, että pitikö sinun se heti saada, kun hän ei ehtinyt vielä kunnolla yrittääkään. Lupasin olla seuraavalla kerralla kalastamatta.

Tavanomainen kierroksemme lammen ympäri jatkui ilman kalastusta, sillä turhanpäiväinen ”koukuta ja armahda” -kalastus ei ole enää vuosiin kuulunut tapoihimme. Kalastamme vain sen minkä syömme. Seuraavan kerran lähdetään kalaan vasta sitten, kun edellisen reissun saalis on käytetty.

Koukkasin kulissimetsän sisällä kulkevalta polulta silloin tällöin rantaviivalle katsoakseni näkyykö kaloja. Tutut ottipaikat olivat tyhjää täynnä. Pohjahakojen kätköistä ei lähtenyt nopeasti eteneviä vesivanoja kuten ennen. Saamani hauki alkoi paljastua melkoiseksi onnenkantamoiseksi. Oliko se jopa ainoa luupää koko hakatun rannan edustalla?

Hakkuuaukon reuna tuli vastaan keskellä lammen pohjoisrannan poukamaa. Kun jatkoimme kierrostamme metsäkoneen koskemattomalla rannalla, alkoi rantaviivan märemmältä puolen kuulua ja näkyä elonmerkkejä. Kun astelimme veden ääreen, ryntäsi jalkojemme juuresta tuon tuostakin rantavedessä paistattelevia haukia. Pienempien kalojen tuikkeja näkyi vanhan vesikasvuston ulkolaidassa.

Näytti siltä, että valtaosa lammen kaloista viihtyi paremmin luonnontilaisen rannan edustalla kuin lähes puuttomaksi hakatun rannan tuntumassa.

Vastaavan muutoksen olen pannut merkille monessa muussakin paikassa etenkin keskemmällä kesää. Kalat viihtyvät rantametsän varjostamissa poukamissa, joissa on hämärämpää ja vesi hieman viileämpää. Jos varjostava puusto kaadetaan tai sitä vähennetään voimakkaasti, kalat eivät enää viihdy paikalla kuten ennen. Myös rannalla liikkuva kalastaja tulee helpommin huomatuksi, minkä vuoksi paikassa mahdollisesti olevat eväkkäät osaavat varoa vieheitä.

Suojametsät ovat usein liian kapeita

Suomi elää metsistään. Metsän hakkaaminen on maanomistajan oikeus ja monissa tapauksissa suorastaan velvollisuus. Ilman hakkuita meitä suomalaisia ei varmaan olisi olemassakaan. Talousmetsissä vesistöjen rannoille jätettävien metsäkaistaleiden eli suojavyöhykkeiden leveyksiin kannattaisi kuitenkin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.

Metsälakien mukaan rantametsät voi luokitella lain suojelemiin pienvesien rantoihin ja suurempiin järvien ja jokien rantoihin, joiden suojavyöhykkeistä ei laissa ole mainintaa. Luonnontilaiset tai sen kaltaiset pienvedet ovat tärkeitä ympäristöjä, joiden luonne tulee säilyttää entisellään.

Hakkuuaukko Astuvansalmen kalliomaalauksille menevän polun varressa.

Kysymys kuuluukin: säilyykö lammen, puron tai lähteen luonnontila, jos sen ympärille jätetään vain viisi metriä leveä hakkaamaton alue? Ei säily. Tiheän metsän puissa on tuuheita oksia vain latvuksissa, ja hakkuun jälkeen aurinko pääsee porottamaan lähes täydeltä terältä runkojen välistä muuttaen siten oleellisesti lammen valaistusoloja. Puhumattakaan siitä miten irvokkaalta moinen kulissimetsä näyttää.

Suojavyöhykkeen leveyttä pohdittaessa olisi huomioitava ilmansuunnat, puiden pituus ja oksaisuus niin, että hakkuu vaikuttaisi mahdollisimman vähän vesistön olosuhteisiin. Lisäksi on huomioitava maisemalliset tekijät ja muut luontoarvot.

Nykyistä leveämmät suojavyöhykkeet merkitsevät tietysti vähemmän tuloja metsänomistajalle. Maisemallisesti ja luonnonarvoiltaan tärkeimmillä paikoilla metsäomistajalle tulisi sen vuoksi maksaa käypä korvaus siitä, että hän jättää osan metsästään hakkaamatta ja kasvattamaan ilmaston kannalta tärkeää hiilinielua.