Maailma muuttuu. Miten käy kalastusharrastuksen?

Jäidenlähtö on jo lähellä. Kuvassa Kärnäkosken alapuolisia vesiä läntisellä Saimaalla.

Ensimmäinen mielikuvani tästä maailmasta on päin naamaa läsähtävä särki. Vietämme juhannusta Kyyveden saaressa. Kokossa palaa risujen mukana pari vanhaa venettä ja minä istun vähän syrjemmällä isän sylissä onki kädessä. Koho, jota sanomme vain korkiksi, keinahtelee ja uppoaa äkkiä syvemmälle. Pidän vavan tyvestä kiinni, kun isä tempaisee kalan vedestä.

Vähän myöhemmin harrastin sitä mitä kaikki – siis kaikki – kylän muutkin pojat. Kiersimme päivät pitkät järviä, lampia ja jokivarsia. Kasvoimme ja kehityimme luonnossa, emme sen valtiaiksi vaan osaksi sitä.

Sodan kauhut kokenut isäni juurrutti minuun elämän kunnioitusta. Kaloilla ei pelleilty niitä takaisin veteen heittämällä, vaan ne otettiin syötäväksi. Kun kuljimme metsässä ja taittelin polun varressa olevia oksia, sain ankaran huomautuksen vahingonteosta. ”Anna luonnon kasvaa ja käytä sitä harkiten vain tarpeeseen”.

Ensimmäiset omat onkiretkeni tein parin kilometrin päässä kotoa olevalle erämaiselle järvelle niin pienenä, että nykyisin sen ikäistä taaperoa ei lasketa yksin edes hiekkalaatikolle. Livahdin aitasta jo ennen kukonlaulua matopurkki toisessa ja leivänkannikka toisessa taskussa kohti seikkailua. Alkutaival pellon halki harjulle, viisto rinnepolku tervahaudan ohi metsään, synkän ojan ylitys, siivilleen rymistelevät metsot, oksien risahtelu kuusikossa, suon ylitys pitkospuita pitkin, käkättävät metsäkanat, vielä yhden kankaan ylitys, inisevät itikat, nimeään kirkuvat tiirat ja sadat muut väkevästi koetut hetket ovat säilyneet hienoimpina muistoina lapsuudestani.

Kun palasin aittaan jatkamaan uniani, tanssi levoton ongenkoho yhä silmieni edessä.

Kulunutta ilmaisua käyttääkseni kalastus oli minulle elämää suurempi harrastus. Lähes kaikki alkoi pyöriä sen ympärillä. Valveilla ollessani huomasin tuon tuostakin suunnittelevani uusia kalastusmenetelmiä ja -välineitä ja öisin näin niistä unia.

Omituista kyllä en halunnut niinkään tulla taitavaksi kalastajaksi, vaan pikemminkin vain kalastaa. Ensin parhaiden kavereiden kanssa ja sitten yksin. Mieltäni hiveli ajatus omavaraisuudesta: samoilla jossakin syrjäisessä maankolkassa oman itseni jalostavassa seurassa mukanani vain elämisen kannalta välttämättömimmät välineet. Onki tai virveli ja pari viehettä, puukko, tulitikkuja ja suolaa.

Erämaan kaipaus

Vastaus eräelämän kaipuuseen olivat Lappiin ja Ruijaan suuntautuvat kalareissut. Vaikka retket tehtiin pienellä porukalla, koin vapauttavaa yksinäisyyden ja autiuden tunnetta. Parasta oli, jos ei koko vaelluksen aikana tavannut yhtään vierasta ihmistä. Muutaman kerran jopa piilouduimme ohikulkevilta porukoilta.

Jokakesäisestä Lapin reissuista tuli elämäni kohokohta, johon valmistautuminen alkoi jo sydäntalvella. Täydensin välineistöä, kohentelin entisiä varusteita, sidoin perhoja, tuijotin karttoja ja haaveilin, haaveilin. Ja tunnustan: nuuhkaisin välillä itikkaöljypulloa kokeakseni  yhä uudelleen tunkeutumisen rääsikön läpi puron varteen ja tammukan tulisen tempaisun siimassa ja aistiakseni tikussa paistetun kalan maun.

Yli tuhannen kilometrin matkan perille ajoimme joskus yhdessä vuorokaudessa. Kun lähdimme matkaan aamuvarhaisella, laski aurinko ensimmäisen kerran vasta kaksi viikkoa myöhemmin paluumatkalla. Pariin ensimmäiseen yöhän ei edes nukuttanut, kun piti laukata tukka putkella kalapaikasta toiseen. Nukkumattomuus ei ollut valoisuuden syytä, nukuimme päivällä.

Kaikki tuo on nyt kadonnut. Ei siksi, että en kykenisi enää käymään kalassa, vaan siksi, että en koe kalastusta enää yhtä väkevästi. Tavallista suurempi saaliskalakaan ei saa minussa aikaan juuri minkäänlaisia värinöitä. Uudet kalastustavatkin tuovat uutta virtaa vain muutamaksi toviksi.

Nuorempana kuvittelin, että kalastaisin vanhana jopa enemmän kuin ennen. Eläkeläisellähän on aikaa ja tilaisuus tehdä mitä haluaa. Aika tuntuu kuitenkin valuvan käsistä kuin vesi sormien lomasta. Lapsuuden pitkiä kesäpäiviä ja loputonta kesälomaa ei ole olemassakaan.  Aamu vaihtuu illaksi ennen kuin ehdit kaivaa komerosta virveliä ja vaihtaa siihen uutta siimaa alkavaa kalastuskautta varten. Jäidenlähdön odottaminen ei ole pitkästyttävän tuskastuttavaa, vaan se tulee yllättäen kuin ensilumi hesalaiselle autoilijalle.

Kesän ensimmäisen kalareissun sijaan tekee mieli lähteä vain metsään kävelylle. Saimaa saa toki vilahdella puiden välistä. Ehkä sitten kesemmällä.

Ilmastonmuutos

Kalastusharrastuksen väheneminen tai muuttuminen  on tosiasia laajemmassakin mitassa. Dramaattisinta on ollut pilkkimisen vähentyminen, mitä kuvaa SM-pilkkien osallistujamäärän hupeneminen yli kuudesta tuhannesta tämän vuoden surkeaan noin tuhanteen kalastajaan – jota sitäkin kehuttiin merkittävän suureksi määräksi. Syynä on toki ilmastonmuutos, mutta ei pelkästään sen ilmaston, joka on lyhentänyt talvien pituutta ja heikentänyt järvien jääkansia, vaan kalastusilmaston muutos.

Kalastusilmaston muutoksesta aion kirjoittaa vähän myöhemmin, jahka tästä tokenen.