… tai ainakin melkein. Kun takana on vähiten kalastusta sisältänyt kierros auringon ympäri 65 vuoteen, on aika pohtia miten tässä näin kävi.

Talviverkoilla Liittokivenselällä erään tuttavan kalavesillä.

Kiitos kysymästä, hyvin on aika mennyt! Liiankin hyvin, sillä Saimaata on tullut kierrettyä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta kalaan en ole juuri ehtinyt, vaikka vapahoito on ollut yleensä aina matkassa auton peräkontissa tai veneen vapalaatikossa. Kelan sijasta käsissäni on raksuttanut kamera.

Jääkö lopuillaan olevasta vuodesta jäljelle jotakin pysyvämpää kuin päällimmäiset muistot, on vielä ennenaikaista sanoa. Toivossa eletään.

Kymmenesosa entisistä kalastuspäivistä

Olen ollut viimeisten noin 40 vuoden aikana kalassa 100–150 päivänä vuodessa.  Ja muina päivinä olen haaveillut uusista kalareissuista – ja joskus kalastuksesta jotain kirjoitellutkin. Olen elänyt kalastaakseni.

Kun kalastusvuorokaudet nyt vähenivät kymmenesosaan tavanomaisesta, muutos olisi ollut jopa mielenterveydelle vaarallinen ellen olisi liikkunut koko ajan vesillä ja vesien äärellä.

Parasta kalastusselibaatissani on ollut se, että kalatta en ole sentään jäänyt. Alkuvuodesta olin pari kertaa viikossa tyttären perheen apuna talviverkoilla. Tai oikeastaan pitäisi puhua talviverkosta vain yksikössä, sillä kalastimme yhdellä 60 metrisellä, 3 metriä korkealla ja solmuväliltään 60-millisellä verkolla aivan saunarannan edustalta. Haukea, kuhaa, madetta, lahnaa, säynävää ja isoa ahventa tuli silläkin niin hyvin, että eväkästä evästä riitti kolmelle pienelle ruokakunnalle.

Pilkilläkin tuli käytyä, mutta retkien pääasia oli valokuvaus eikä kalastus. Kalaa tuli silti. Pari kertaa hauet olivat niin hurjalla iskupäällä, että ne jo häiritsivät kuvaamistakin. Piti laittaa veteen tyhjä koukku ilman syöttiä. Hiekkaharjujen keskellä olevan lammen haukia syötiinkin sitten pitkin kevättä.

Lampihauet olivat tammikuussa liiankin rajulla syöntipäällä. Kun kuvasin ootto-ongintaa, en ehtinyt noutaa edes viiden metrin päässä pulkassa ollutta kameraa, kun ensimmäinen jo puri täkyä.

Paradoksaalista kyllä olen nähnyt kalastamattomana vuotenani enemmän kaloja kuin tavallisesti. Pääsin näet keväällä seuraamaan hoitokalastusta harjoittavan ammattikalastajan työtä läntisellä Saimaalla ja juhannuksen jälkeen muikun troolausta Haukivedellä. Silmien ohi vilahteli tonnikaupalla särkiä ja muikkuja. Ja pärskeistä sain päälleni aromin, jonka turvin kävin päiväsotalla kalamiehestä.

Uisteluretket supistuivat pariin kertaan. Ensimmäisellä reissulla sain hyvin kaverini kanssa pulskan eväleikatun järvilohen ”omasta järvestämme”, jossa ei järvilohen rauhoitusta kesäkuukausien aikana. Toisella reissulla rimpuili kummassakin liossa olevassa siimassa samanaikaisesti rivakasti kiskova lohi, mutta molemmat irtosivat jo kaunana ennen venettä.

Nuorempana olisi harmittanut kuin pientä oravaa, nyt säästyin perkaamiselta.

Syksyllä tunnelmia synkensi hyvän ystävän poismeno pitkällisen sairauden jälkeen. Vain pari päivää ennen lähtöään paremmille kalavesille hän soitti ja lähetti kuvan järvitaimenen mädistä otsikolla ”Tästä se alkaa”.

”Tästä se alkaa”. Kuva: Raimo Laitinen.

Vuoden loppupuolella sorruin jopa ostamaan kalaa, kun itse pyydystetty ja kavereilta saatu kala ei riittänyt kahden hengen ruokakunnalle. Ostettu kalavalkuainen tuli itse asiassa selvästi halvemmaksi kuin itse pyydystetyt lohikalat, joita saadakseni ajoin keskimäärin 60 kilometriä yhtä kalareissua kohti ja sain ehkä yhden kotiin vietävän kalan noin joka toisella kerralla.

Entä kannattiko olla vuosi kalastamatta? Ehkä. Nyt vuoden kallistuessa viimeisilleen läikkyvät kalaveret rinnassani jo niin kiivaina, että tuskin maltan odottaa maaliskuuta, jolloin pääsen toivottavasti jälleen rakkaan harrastukseni pariin. Eväkkäät, varokaa!

Kalastusselibaatti tekee hyvää, mutta vain kohtuuden rajoissa.