Norppien katselu on helpointa touko-kesäkuun vaihteessa, kun ne lekottelevat rantakivillä turkkiaan kuivattelemassa.

Vasta vedestä noussut norppa näyttää lähes mustalta vaaleaa taustaa vasten.

Olemme Oravin kanavalla vierasvenesatamassa reilusti etuajassa ja ehdimme tarkastella paikkoja ennen norpparetken alkua kello yhdeksän aamulla. Näyttää siltä, että Haukivedellä on samana päivänä vetouistelukilpailut. Laiturit ja osin rannatkin ovat täynnä uisteluveneitä taivasta kohti sojottavine vapoineen. Kisatunnelmaan virittäytyneet kalastajat astelevat hieman hermostuneina veneensä ja ravintolan sosiaalitilojen välillä.

Avokanavan vesi on korkealla. Vielä kymmenen senttiä lisää ja vesi huuhtelisi jo laiturilla kävelevien varpaita. Kun nuori mies oikaisee laiturilta notkeita lautoja pitkin maalle, hänen lenkkarinsa kastuvat. Lokit kirkuvat.

Rantaan on kokastettu keularampilla varustettu alumiinivene, jonka keltaisessa kyljessä on isoin kirjaimin ORAVIN LOSSI. Arvaan sen olevan kyytipelimme. Kohta veneelle asteleekin opas, joka esittelee itsensä Teuvo Juvoseksi. ”Nyt on niin hyvä keli ja aika, että voin melkein taata, että näemme norppia”.

Kellon lähestyessä yhdeksää retkelle osallistujat kokoontuvat ravintolan vastaanottotiloihin, jossa hyvää englantia puhuva nuori nainen kertoo perusasioita saimaannorpasta ja Linnansaaren kansallispuistosta. Retkelle on ilmoittautunut kolme ulkomaalaista: saksalainen ja kaksi tanskalaista. Meille viidelle suomalaisellekin liikenee muutama sana omalla äidinkielellä, mutta asia lienee sovittu niin, että Teuvo kertoo lisää matkan varrella.

Pelastusliivien pukemisen ja kiikareiden jakamisen jälkeen Teuvo nostaa keulaportin ja peruuttaa veneen vesille. Ajamme hiljaa kanavaa pitkin maantiesillan ali Haukiveden puolelle. Vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä, ilma veden päällä on vielä viileää. Oppaan puheet pitkähihaisten vaatteiden tarpeellisuudesta olivat paikallaan.

Norppa vai ei

Koneen kierrokset nousevat ja vene alkaa liukua pitkin sinistä taivasta heijastavaa vettä. Varttitunnin päästä olemme jo Linnansaaren itärannalla potentiaalisessa norppapaikassa. Rannalla näyttääkin olevan jokin tumma möykky ison kiven kupeella puiden siimeksessä. Kun ajamme varovasti lähemmäksi – ei kuitenkaan viittäkymmentä metriä lähemmäksi – paljastuu kohde pelkäksi tummaksi puunrungoksi.

No, ei se mitään. Jännitys kuitenkin tihentyy sopivasti, ja maisemat ovat vähintäänkin kelvollisia. Sokkeloisen saariston näkymät vetävät vertoja Saimaan maisemille kotipuolessa, vaikka rantakalliot eivät ole yhtä korkeita. Jotain kuitenkin puuttuu.

Kun odottaa näkevänsä norpan, sellaiseksi voi luulla sopivan muotoista kiveäkin. Kiveä on hieman tummennettu kuvankäsittelyssä.

Seuraava kohde on kahden saaren välikössä oleva suurten pintakivien muodostama karikko, jolla Teuvo kertoo norppien usein oleskelevan. Opas tietää tarkasti miltä suunnalta paikkaa on lähestyttävä, että säästytään haaksirikolta. Kun kierrämme karikkoa, alkaa kiviryhmän keskeltä näkyä norpan tumma silhuetti. Kamerat raksuttavat sarjatulta. Pian kuitenkin käy ilmi, että kyseessä on vain erehdyttävästi norppaa muistuttava kivi. Mielikuvitus on tehnyt tepposensa. Nyt kun asian tietää, ei kivi näytä enää lainkaan norpalta.

Kun Teuvo kääntää veneen, hihkaisee teräväsilmäinen vaimoni, että tuolla on norppa ja osoittaa vastakkaisen saaren rantaa. Itse en näe siellä muuta kuin kiviä ja viime kesäisiä vaaleita järviruokojen korsia. Yritän suunnata kameran putkea neuvottuun kohtaan, mutta en huomaa norppaa. Kuvaan siksi varmuuden vuoksi koko rantaviivan pieninä osina. Kotona löydänkin ensimmäisen valottamani ruudun vasemmasta laidasta kivellä köllöttävän vaaleanruskean norpan.

”On, on siellä norppa”, alkavat muutkin hokea. Tunnelma nousee kattoon, joka on kyllä ennestäänkin vapaan taivaan alla korkealla. Kun opas ajaa veneen lähemmäksi, näen minäkin lopulta norpan. Siellä se köllöttelee raukeana aamupäivän auringossa kahden matalan rantakiven välissä. Yhden maailman harvinaisimmista nisäkkäistä suojaväri on lähes täydellinen. Jos eläin ei välillä liikkuisi, sitä olisi lähes mahdoton erottaa samanvärisistä kivistä.

Tällä norpalla on lähes täydellinen suojaväri, kun se köllöttelee ruskeiden rantakivien päällä. 

Norppa, jolla kaikesta päättäen on jo kohtalaisesti ikää, ei paljoa töllistelijöistä piittaa. Kokemuksesta se tietää, että tulijat eivät sitä enempää häiritse. Norppa korjaa asentoaan, ottaa välillä hörpyn vettä, painaa päänsä vasten lämmintä kiveä ja sulkee silmänsä.

Kun kaikki ovat katsoneet ja kuvanneet eläintä kyllikseen, vaihdamme paikkaa. Vene spurttaa lyhyitä matkoja suuren Linnansaaren ja sen lähistöllä olevien pienempien saarten rannoilta toisille. ”Tuossa on pitkä sileä kallio, jossa norpat joskus nousevat kauemmaksi rannasta”, osoittaa Teuvo kohti rantaa.

Näemme myös harvinaisen liikennemerkin, jossa kielletään moottoriajoneuvolla ajo jäällä 1.1.–30.4. Kiellon takana on Etelä-Savon ELY-keskuksen päätös. Merkissä on punaisen henkselin alla moottorikelkkailijan silhuetti. Kieltoalue on merkitty tietysti myös alueen ulkoilukarttoihin. Kiellon tarkoitus on taata norpalle pesintärauha.

Oppaan suusta tulee juttua lähes jatkuvana virtana. Vuoden päivät sitten seitsemänkymppisiään juhlinut, mutta huomattavasti ikäistään nuoremmalta näyttävä Teuvo kertoo vuosikymmenten kokemuksistaan Haukivedellä ja muilla Saimaan pohjoisosien vesillä. Luontokuvaajana hän on viettänyt satoja päiviä ja öitä norppien, kalasääksien ja muiden eläinten parissa. Kun hän kertoo ryömimisestään saaren yli ja varovaisesta norpan lepopaikan lähestymisestään, eläydyn kuvaukseen niin täydellisesti, että tunnen auringon kuumentaman männikön tuoksun ja kuulen kuivan varvikon rahinan korvissani. Kun hän kertoo norpan pulahtavan veteen juuri ennen kameran räpsähdystä, melkein pyyhin havunneulasia ja jäkälänmurusia puserostani.

Vaikka norpat ovat melko paikkauskollista väkeä, muuttuvat niiden mielipaikat vedenkorkeuden ja tuulten mukaan. Veden ollessa korkealla, kuten nyt, monet entiset lepokivet ovat veden peitossa, joten norpan on hakeuduttava muihin paikkoihin. Teuvokin joutuu siksi vilkaisemaan välillä salaista norppakarttaa, johon muut oppaat ovat kirjanneet omia tämänvuotisia havaintojaan. ”Katsotaanpa seuraava paikka, jos siellä oltaisiin kotona”.

Kivipesältään lentoon lähtevä kalasääksi.

Norppajahdin ohella saamme ihailla useita kalasääksien pesiä. Vaikuttavin niistä on korkean vedessä olevan suuren siirtolohkareen huipulle rakennettu pesä, jossa hautonut emo nousee siivilleen ja alkaa kaarrella veneemme ympärille. Emoista toinenkin ilmestyy kutsuttuna paikalle, ja saamme kuvata hetken lintuparin majesteetillista lentelyä ennen kuin jatkamme kiertelyämme.

Nokipannukahvit

Kolmetuntinen retkemme on jo hyvän matkaa yli puolessa välissä, kun veneen keula tupsahtaa pehmeästi Kirvessaaren rantaan ja pääsemme taukopaikalle oikomaan jäseniämme. Rannassa on jo ennen meitä erikoinen rimoista rakennettu katamaraanivene, jonka omistajapariskunta on Teuvolle tuttu jo parinkymmenen vuoden takaa.

Teuvo koukkaa isoon pannuun pari litraa järvivettä ja nostaa sen verkolle honkaklapeihin sytyttämänsä tulen päälle. ”This water is so pure, that you can drink it”. Nokipannukahvi kiehuu tuossa tuokiossa ja maistuu mahtavalle, vaikka maito olikin jäänyt pakkaamatta eväslaukkuun. Tarjolla oli myös kahvileipää ja savustettuja ahvenia, joita ulkomaalaisetkin kohteliaasti maistelivat.

Oppaamme Teuvo Juvonen kahvinkeittopuuhissa Kirvessaaren taukopaikalla.

Seurueen tehdessä selvää viimeisistä eväistä kiertelen lähistöllä kameran kera. Maisemien suhteen ei ole valittamista, kesäinen päivä ja luonto tarjoavat parastaan. Jotain kuitenkin puuttuu, ehkä kaksikin asiaa.

Tulilla vierähtää sen verran aikaa, että retkeen varattu kolme tuntia alkaa olla jo käytetty ja luulen Teuvon jo kiirehtivän takaisin Oraviin. Kysyttyään nopeasti, että ei kai kellään ole vielä kiire takaisin, hän kuitenkin ehdottaa, että katseltaisiin vielä muutama paikka.

Porukka veneeseen ja vesille. Koska sääksiparin kivipesä on paluureitin varrella, katsomme sen toistamiseen ja sen jälkeen vielä toisen, korkealla puun latvassa olevan pesän. Koska lintuja ei näy, päättelemme, että pesä on autio. Vasta kotona tietokoneen ääressä kuvia katsoessani näen, että pesän laidan yli näkyy sittenkin hautovan emon pää. Kylmähermoinen lintu ei kohdalle pysähtyneestä veneestä hätkähtänyt.

Jotain kuitenkin puuttuu täältäkin.

Jäljellä on vielä muutama mahdollinen norppapaikka, mutta niiden asukkaat eivät ole ”kotona”. Kun alan jo ajatella, että hyvä kun näimme edes yhden norpan, huudahtaa äkkiä vieressäni oleva nuori nainen: ”Tuolla on norppa!”. Nyt näen sen heti minäkin, mustankiiltävän nuoren norpan matalalla kivellä vaaleaa ruovikkoa vasten.

Ennen Oraviin palaamista käymme vielä lopuksi katsomassa Linnansaaren vanhaa torppaa, joka on saaren suojaisen etelälahden pohjukassa. Kun nousemme Oravin vierasvenesatamassa maihin, ei kukaan valita nelituntiseksi venähtäneestä kolmen tunnin norpparetkestämme. Takana on hieno aamupäivä ja unohtumaton elämys Linnansaaren kansallispuistossa.

Mutta mitä Linnansaaren kansallispuistosta puuttui? Sieltä puuttuivat metsien aukkohakkuut ja kesämökit. Ja hyvä niin!

Liittokivenselällä

Innostumme norppien näkemisestä niin, että teemme parin päivän kuluttua uuden norpparetken omalla veneellämme eteläiselle Saimaalle. Noin neljänkymmenen kilometrin päässä kotirannastamme huomaa vaimoni taas norpan ennen minua erään pienen saaren etelärannalla. Sammutan pääkoneen ja ajamme lähemmäksi keulasähkömoottorin avulla. Ihailemme puoli tuntia hienoa eläintä, joka ei ole läsnäolostamme moksiskaan. Vierailumme aikana norpan karva kuivuu ja muuttuu mustankiiltävästä ruskeammaksi.

Veneilijöihin tottunut norppa reporankana pienen saaren rannassa Saimaan Liittokivenselällä.

Yöveden länsiperukasta Liittokivenselälle suuntautuneen venematkamme varrelta ei puutu niitä elementtejä, joista ”valittelin” Linnansaaren vesillä. Kesämökkejä on kiitettävän runsaasti ja muutama aukkohakkuukin ”kaunistaa” maisemaa.

Jotain kuitenkin puuttuu: näemme seitsemän tuntia kestäneen ja lähes sata kilometriä pitkän vesimatkamme varrella vain pari kolme muuta venettä. Ylellisestä rauhasta on kiittäminen maanantaiaamua ja sitä, että lomasesonki ei ole vielä alkanut. Ruuhkan puute korjautunee jo lähipäivinä.