Hyvän luontokuvan tunnistaminen on helppoa, mutta sellaisen ottaminen on eri juttu.

Valokuvaus harrastuksena – luontokuvaajan opas -kirjan kansi. Kuva: Reima Flyktman.

Vaikka hyvillä välineillä on keskeinen merkityksensä, syntyy hyvä valokuva lähes aina ensin kameran käyttäjän aivoissa jo ennen laukaisimen painamista. Kuvaaja näkee ja kokee muillakin aisteillaan ohikiitävän hetken, jonka hän vangitsee kameran muistikortille ja sieltä muidenkin koettavaksi.

Paremmaksi kuvaajaksi oppii harjoittelemalla ja hyviä valokuvia katsomalla. Me suomalaiset olemme siinä suhteessa erittäin onnellisessa asemassa, että luonnostamme löytyy loputtomasti hienoja kohteita, joihin kameran voi suunnata, ja että eturivin luontokuvaajamme ovat julkaisseet hyllymetreittäin hienoja luontokirjoja.

Mikään ei kuitenkaan voita suoraan kokeneelta kuvaajalta suoraan saatua oppia. Parasta mahdollista olisi ”vierihoito” samoilla kuvauspaikoilla, mutta kun se ei ole useinkaan mahdollista, kannattaa syventyä asiantuntemuksella tehtyyn opaskirjaan.

Tunnetun tietokirjailijan, graafikon ja valokuvaajan Reima Flyktmanin äskettäin ilmestynyt Valokuvaus harrastuksena – luontokuvaajan opas (Readme.fi 2018) on mainio seuralainen matkalla kohti parempia luontokuvia. Kompaktin kokoisessa 384-sivuisessa kirjassa ei ole ainoatakaan aukeamaa, mistä aloitteleva tai vähän pidemmällekin ehtinyt kuvaaja ei oppisi jotakin.

Taidokkaan kuvituksensa ja tinkimättömän asiaosaamisensa ohella Flyktmanin uutukaisen parasta antia on sen selkeys niin sisällön jaottelussa, esillepanossa, tekstissä kuin eri kuvaustilanteita varten annetuissa ohjeissakin.

Välttämättömät välineet

Reima Flyktmanin kirjan alussa esitellään luontokuvauksessa käytettäviä kameratyyppejä ja objektiiveja sortumatta minkään tietyn tuotemerkin ylistykseen.

Jos rahaa ei ole kuin lintuja pesäpuussa kuoriutumisen jälkeen, on ensimmäistä hyvää kameraa harkitsevan pantava jäitä hattuun, sillä laadukkaat laitteet ovat hintavia. Aluksi kannattaa hankkia jokin keskihintainen kuvauspaketti ja päivittää sitä paremmaksi, jos ja kun harrastus vie mukanaan.

Luontokuvia voi ottaa kaikenlaisilla kameroilla – kännykälläkin – mutta ennemmin tai myöhemmin luontokuvauksen harrastaja ostaa järjestelmäkameran, jonka ylivoimaisena etuna ovat vaihdettavat objektiivit. Vaikka monilla erimerkkisillä kameroilla saa loistavia kuvia, on kameran merkin valinta tärkeää, koska sen mukana valitaan järjestelmä. Kun varsinainen kamera, eli runko kuten kuvaajat sanovat, aikanaan vanhentuu tai kuvaajan nälkä kasvaa, sen tilalle tai rinnalle ostetaan uusi samaan järjestelmään kuuluva runko, jotta voidaan hyödyntää kaikkia aiemmin ostettuja objektiiveja ja oheislaitteita.

Sudenkorento istahti vieherasian reunalle kesken vieheen valinnan. Onneksi kamera sattui olemaan valmiina. Kuva: Ari Manninen.

Tämän hetken yksi suurimmista kysymyksistä kuuluu: kuinka raskasta kalustokuormaa olet valmis kantamaan kuvausretkilläsi? Jos valitset laadukkaan täyden kennokoon (Full Frame) kameran ja haluat ottaa kaukaa lähikuvia aroista eläimistä, painavat pelkkä kamera ja pitkä putki yhteensä helposti 5–6 kiloa. Siihen kun lisätään jalusta, valikoima vaihto-objektiiveja ja muita varusteita, kiristyvät kuvausrepun viilekkeet vasten olkapäitä jo sellaisella voimalla, että moni harrastaja joutuu tekemään kompromisseja retken pituuden ja eväiden suhteen.

Onneksi on vaihtoehtoja. Itse päädyin jo vuosia sitten huomattavasti kevyempään kalustoon. Peilittömän Mikro Four Thirds -kameran pienempi kenno häviää toki täyden koon kameroiden vastaaville ja varmaan parhaille väliin jääville ns. kroppikennoillekin, mutta kuvausretkillä mukana raahattava massa on alle puolet verrattuna huippuammattilaisten kantamuksiin.

Keveämmän kantamuksen hintana voi olla hieman enemmän kohinaa ja vähemmän tarkkuutta kuvissa, mutta ero on tavanomaisissa alle A4-kokoon vedostetuissa otoksissa usein merkityksetön.

Perusasiat haltuun

Valokuvaus harrastuksena – Luotokuvaajan opas esittää kuvauksen perusasiat erittäin selkeästi 77 ensimmäisellä sivullaan. Nyt jos koskaan on aika opetella kääntämään kuvaustilan asetus siitä P-kohdasta (Programmed Auto) tilanteen mukaan joko aukkoasetukselle (A, Aperture Priority) tai aika-automatiikalle (S, Shutter Priority). Myös kennon herkkyysasetusten (ISO-arvojen) merkitys kannattaa opetella. Ja RAW-kuvamuodon ehdottomat hyödyt kuvaa tietokoneella viimeisteltäessä.

Edellä mainitut kolme kuvan valottumisen kolme keskeisintä tekijää, aukko, valotusaika ja ISO-arvo, vaikuttavat mainitussa järjestyksessä kuvan terävyysalueeseen, liike-epäterävyyteen ja kohinaan. Reima Flyktman opettaa kirjassaan perusteellisesti tämän valokuvaajan kolmiyhteyden hallinnan. Vaikka asia ei ole helppo, kokenut tietokirjailija osaa asettua lukijan asemaan ja opastaa häntä selkein ja helposti omaksuttavin lausein ja esimerkein.

Valokuvateoksissa on ollut jo vuosikymmenien ajan kuvien yhteydessä mainintoja kameran asetuksista, jotka tavallinen lukija saattaa ohittaa pelkkänä ammattilaisten harrastamana briljeerauksena. Valokuvauksen harrastajalle ne antavat kuitenkin arvokkaita vihjeitä onnistuneiden kuvien ottamisessa käytetystä kuvauskalustosta ja ennen kaikkea kuvaajan valitsemista kameran asetuksista. Flyktman kertoo tärkeimmistä kuvistaan polttovälin, rajauskertoimen, objektiivin polttovälin ja mahdollisen telejatkeen sekä tietysti ISO-arvon, valotusajan ja aukon koon.

Lokkiemo oksentaa herkkuja kahdelle lentokykyiselle poikaselleen. Kuvattu keikkuvasta veneestä kalastuksen lomassa. Kuva: Ari Manninen.

Huomionarvoista on, että täyttä kennokokoa (35 mm) pienemmällä kennolla varustetun kameran rajauskerroin on suurempi kuin yksi. Oman kamerani rajauskerroin 2 tarkoittaa sitä, että esimerkiksi polttoväliltään 45-millinen objektiivi vastaa 90 mm objektiivia täyden kennokoon kamerassa. Lisäksi mahdollinen telejatke muuttaa polttoväliä.

Ja sitten kuvaamaan

Vaikka opiskelisi kuinka kuvauksen teoriaa, kunnon luontokuvia oppii ottamaan vain käytännössä ahkerasti kuvaamalla. On lähdettävä ulos, sinne missä kuvauskohteetkin ovat. Paikan lisäksi myös aika ratkaisee. Nousevan auringon värjäämä taivaanranta voi olla parhaimmillaan vain minuutin, joten paikalla on oltava ajoissa kuvauskalusto valmiina. Muuttavia lintuja voi kuvata vain silloin kun ne ovat kuvausalueella, ja lentoon opettelevia linnunpoikasia vain lajin pesimisaikana.

Joskus kuvan paras yksityiskohta löytyy vasta otosta tietokoneella käsiteltäessä. Kuvaan on jäänyt ”varpaillaan” oleva muurahainen, joka näyttää imevän mustikasta mehua. Kuva: Ari Manninen.

Flyktmanin kirjassa on kaiken muun tiedon lisäksi 101 erikseen nimettyä ja numeroitua kuvaustilannetta, joihin hän antaa yksityiskohtaiset kuvaussuositukset. Esimerkiksi perhosten kuvaajaa hän neuvoo aloittamaan kroppikennoisilla kameroilla ISO-arvolla 640 ja täyskennoisilla kameroilla arvolla 800. Valotusajan on oltava niin lyhyt, että kuvasta saa tärähtämättömän. Esimerkiksi 150 mm polttoväliä käytettäessä aika voisi olla 1/200–1/500 s. Lyhempi aikaa varmistaa, että esimerkiksi tuulen heiluttamalla ruohonkorrella oleva perhonen jää teräväksi. Aukoksi kannatta valita aluksi f10 tai f16. Suuremmalla aukolla tausta sumenee enemmän, mutta lähikuvauksessa perhosen osiakin saattaa jäädä epäteräviksi.

Perhosten ja muiden hyönteisten lisäksi Reima Flyktman neuvoo kuin kädestä pitäen myös lintujen, nisäkkäiden, matelijoiden, sammakoiden, kalojen, hämähäkkieläinten, kasvien, sienten ja maisemien kuvauksessa. Hienot esimerkkikuvat kertovat myös kuvaajan suuresta lajituntemuksesta.

Vaikka tarkka tunnistaminen ei ole välttämätöntä, eikä aina ilman tarkkaa mikroskooppitutkimusta mahdollistakaan, on lajituntemus luontokuvauksen suola. Jos ja kun kuvaaja selvittää itselleen vielä tuntemattoman lajin, hän oppii sen samalla loppuiäkseen. Ja tietäminen on aina palkitsevaa, vaikka siitä ei varsinaista hyötyä olisikaan.

Luontokuva tämäkin. Lämmitysenergiaa säästävät ikkunat peilaavat voimakkaasti ja aiheuttavat lukuisia lasiin törmäävien lintujen kuolemia. Kuva: Ari Manninen.

Jos kirjasta on välttämättä etsittävä jotakin parannettavaa, niin sen hienot kuvat olisivat hyötyneet suuremmasta sivukoosta. Itse kaipasin kirjasta enemmän lumisten maisemien kuvausohjeita ja ennen kaikkea niksiä siihen, miten kuvata siiman päässä rimpuilevia kaloja, joiden valkeat vatsat ylivalottuvat kirkkaassa auringonpaisteessa. Tosin siitäkin ongelmasta selviytyy kirjan ohjeita soveltamalla.

Kaiken kaikkiaan erittäin suositeltava opas luontokuvausesta harrastuksena kiinnostuneille.

Noin 60 oman kirjansa lisäksi Reima Flyktman on ”syyllistynyt” myös lukuisien muiden kirjojen taittamiseen. Niihin kuuluvat myös neljä omaa kirjaani, joista uusin ilmestyy tänä keväänä.

Lisätietoa: Readme.fi ja Kuvakenno.fi.