Vuoden 1992 ensimmäisessä numerossa torjuttiin lamaa pilkkimällä ja tehtiin selkoa useista epämääräisistä pituusmitoista. Lukijoille selvisi muun muassa kuinka pitkin välimatkoin poro jättää hangelle keltaiset merkkinsä.

Kannen kuvassa oli Jari Tuiskusen pilkkimä ja kuvaama ahven.

Kannen kuvassa oli Jari Tuiskusen pilkkimä ja kuvaama ahven.

Päätoimittaja Seppo Suuronen kertoi otsikolla Valoa näkyvissä, että sanomalehdistö on ollut kovilla ilmoitustulojen kaventumisen vuoksi. Tuohon aikaanhan elää kärvisteltiin parhaillaan laman kourissa. ”Onneksi ERÄn tapaiset erikoislehdet eivät ole samalla tavoin ilmoitustuloista riippuvaisia, eivätkä ainakaan Erässä ilmoitustulot ole edes vähentyneet”, hän kirjoitti.

Suurosen mukaan lama on myös hemmotellut kalastajia ja retkeilijöitä siinä mielessä, että harrastukseen liittyvää tavaraa on ollut tarjolla hirmuisilla alennuksilla. Hän arvioi, että suomalaiset pystyvät toteuttamaan haaveitaan etenkin kohtuuhintaisissa harrasteissa, joita  kalastus, retkeily ja metsästys ovat. Kun etelän lomakohteen ”liukuvat kauemmaksi” laman vuoksi, huomio kohdistuu entistä enemmän kotimaan ja lähinaapureiden tarjoamiin mahdollisuuksiin. ”Tähän kaikkeen olemme varautuneet vuoden 1992 sisällön suunnittelussa”.

Seppo Suurosen tavaramerkki päätoimittajana olikin sisältöjen suunnittelu ja aiheista sopiminen pitkällä tulevaisuuteen, jopa parin kolmen vuoden päähän. Lehtien teemat noudattivat vuodenaikojen kiertoa, niin kuin toki nykyäänkin. Sesonkijuttujen materiaali piti pääsääntöisesti hankkia jo vuotta aikaisemmin. Koska harrastuskentässä tapahtuu tietysti myös ennalta arvaamattomia asioita, niistä tehtyjä juttuja varten oli käytössä esimerkiksi Tällä erää -palsta.

Pilkkijän opas – Pilkkijän peruskurssi

Painutaan pilkille, otsikoi Jari Tuiskunen kattavan artikkelinsa pilkkikalastuksen perusteista. ”Pilkkiminen on monessa suhteessa oiva lama-ajan harrastus. Siihen tarvittavat välineet eivät maksa juuri mitään”, alkoi juttu.

Hyvässä pilkkivavassa on hänen mukaansa: 1) riittävän pitkä (n. 10 cm) kädesija, mieluiten lämpöä eristävällä aineella päällystetty, 2) isohko kela, jossa on reilun kokoinen kelaustappi, 3) helposti irrotettava puola, 4) toimiva jarru, 5) herkästi tärpit ilmaiseva kärki, jolla on kuitenkin hyvät vastaiskuominaisuudet, ja 6) tasapainoinen kokonaisuus ja hyvä istuvuus käteen. Siihen aikaan nuo vaatimukset täytti kohtalaisesti mm. Delfin 70 -pilkkivapa.

Pilkkijän oppaassa käytiin yksityiskohtaisesti läpi myös kaikki tavanomaiset pilkkityypit ja niillä pilkkiminen, syöttejäkään unohtamatta. Tasapainopilkkejä eli vaakapilkkejä sanottiin siihen aikaan myös puntareiksi – nykyään sanaa ei juuri näe tai kuule käytettävän.

Seitsensivuisen avainjutun jälkeen Pilkkijän oppaaseen kuului Jarin kirjoittamat artikkelit Pilkkijän kotikenttäetu, jossa kerrottiin miten pilkkijä voi hyödyntää kotivesiensä tuntemusta, Pilkkejä kotikonstein, jossa lukijalle opetettiin kuin kädestä pitäen mm. tasapainopilkin valmistus, Lappajärveä esitellyt Etelä-Pohjanmaan mahtivesi, Onkijan elektroniikkaa, joka esitteli sähköisesti vavan kärkeä värisyttävän ihmeongen, ja kauniina kruununa vielä Pilkkireissulle tunturiin.

Kuinkahan moni lukija hurahtikaan juttupaketin luettuaan pilkkikalastukseen?

Kuukauden kasvo

Takakantta edeltävällä sivulla pakisi RKTL:n porotutkija Mauri Nieminen vanhoista pituusmitoista. Ennen sukeltamistaan otsikon Mikä on poronkusema? aiheeseen, hän selvitti monen muunkin hieman epämääräisen pituusmitan arvoja.

Kohde on kivenheiton päässä, jos matkaa on vain 50–60 metriä.

Ampumamatka eli pyssynkantama tarkoitti ennen tavallisesti etäisyyttä, jolta saattoi osua esimerkiksi lintuun suustaladattavalla luodikolla. Matka oli tavallisesti 100–150 askelta.

Huutomatka eli äänenkantama oli vieläkin epämääräisempi mitta. Keskenkasvuisen paimenpojan ääni kantoi äänivaroista riippuen noin 200 syltä eli 300–350 askelta.

Entäpä silmänkantama? Sillä tarkoitettiin matkaa, jonka päähän ihminen tai poro juuri ja juuri näkyi. Hyvissä olosuhteissa matka oli 5–6 kilometriä. Korkea tunturi saattoi erottua 10 peninkulmankin päästä.

Peninkulma eli koirankuulema on erittäin vanha mitta. Se oli aikanaan matka, jonka päästä koiran haukunta kuului kantavalla ilmalla myötätuuleen. Saamelaisten bädna-gullan oli vain 7–8 virstaa, ja suomalaistenkin peninkulma 1600-luvulla vain 6173 metriä. Myöhemmin peninkulma alkoi tarkoittaa 10 kilometriä.

Päivämatka oli ennen Lapissa joko olbmo-kuotku eli ihmisen kävelymatka kesäpäivän mittaan (noin 3 peninkulmaa) tai tälve-päevis ajomatka talvella (noin 6 peninkulmaa).

Poronkusema on matka, jonka poro tavallisesti kulkee lepäämättä ja virtsaamatta. ”Jos oikein tarkkoja ollaan, se on 7,6 kilometriä”, Nieminen kirjoitti.

Jutussa käytiin tarkasti läpi myös poronkusemaan ja poron päivässä kulkemaan matkaan vaikuttavia seikkoja. Jos poroa hoputtaa liiaksi, sille voi kehittyä umpitauti eli kusiumpi, jonka laukaisuun tarvittiin proosallisia keinoja, kuten imemistä.