Viime vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen kolmas Erä tarjosi pohdiskelua suomalaisen miehen sielunmaisemasta niin laittamattomasti, että tekstiä huomaa muistelevansa silloin tällöin vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

Kannen kuva: Fred Ohert.

Kannen kuva: Fred Ohert.

Numeron johtoteema oli Minne mennä, jota käsiteltiin monipuolisesti eri harrastajaryhmiä unohtamatta.

Jari Tuiskusen ehdotus kuului Lohen heimoa pilkkimään. ”Kirjolohi on monelle etelän pilkkimiehelle ainoa mahdollisuus punalihaiseen. Muttei toki mikään hassumpi mahdollisuus!”, Tuiskunen aloitti artikkelinsa. Asiantuntevassa jutussa kuvattiin kirrepilkinnän taktiset kuviot, käytiin läpi parhaat ottivieheet ja esiteltiin Metsähallituksen kirjolohipaikat.

Tuiskusen toisessa jutussa tutkittiin Kohentunut Kokemäenjoki. Entinen avoviemäri oli saatu puhdistustoimien ja kunnostusten ansiosta siihen kuntoon, että sinne alkoivat nousta taas lohi ja meritaimen. Näyttävänä todisteena oli nuoren Jari Lifländerin pitelemä 11,2-kiloinen lohi otsikkokuvassa. Tarkemman esittelyn saivat joen viisi varteen otettavaa kalapaikkaa.

Juha Jormanainen esitteli Västerbottenin kalavedet länsinaapurissamme. Tositouhut alkoivat kevättulvassa olevalla kolmekilometrisellä Långforsilla, jossa perhoon napsahti pari pientä harjusta. Istutuslammella nimeltä Lill Abborttjärn tuli mp-reissu kalojen äärimmäisen arkuuden vuoksi. Vindelälv-joellakin haittasi tulva kalastusta, mutta ”yön usvassa, keskellä kovimpia kuohuja iski vaappuun kookas harjus”. 8-sivuisessa jutussa koluttiin monta muutakin kohdetta.

Jorma T. Mattilan Kanadan Luoteisosavaltioihin suuntautuneen matkan kuvauksen otsikkona oli Unelmat ja todellisuus Karhujärvellä.  Mustakarhu sähköisti tunnelmaa heti ensimmäisellä kalapaikalla. Kalaa tuli tietenkin hyvin, kuinkas muuten. Saankohan koskaan lukea sellaisesta Kanadan kalareissusta, jolla kalat ovat tiukassa tai niitä ei saada lainkaan? Lienee mahdotonta kalastajien paratiisissa.

Jyrki Havas kertoi villisikajahdista Kunnon karjujen Jögevassa, joka on maakunta Keski-Virossa. Järkälemäisillä karjuilla oli elopainoa lähes 300 kiloa. Varmuuden vuoksi samasta kohteesta julkaistiin myös Seppo Hämäläisen näkemys otsikolla Monien mahdollisuuksien Jögeva.

Pentti Poutasen jutussa tehtiin Jahtimiehen varaslähtö, kun hän kuvasi metsätysmahdollisuuksia muissa maissa ennen Suomen metsästyskauden alkua.

Jätkäkulttuurin syvin olemus

Kuva: Harri Nurmi.

Kuva: Harri Nurmi.

Tapani Niemen juttu Kun jätkä lähtee on yksi voimakkaimmin mieleeni jääneistä Erässä kautta aikojen julkaistuista aihettaan syvällisesti luotaavista kirjoituksista.

”Suomalaisessa miehessä on ominaisuuksia, joita ei psykologia pysty selittämään. Miksi miehet ovat alituiseen lähdössä jonnekin vailla päämäärää, miksi jotkut ajelevat holtittomasti pirssillä, miksi yli kaksi kolmasosaa väestöstä harrastaa metsästystä, kalastusta ja retkeilyä? Nämä voidaan selittää olettamuksella, jota nimitän lähtemisen mytologiaksi, Meitä riivaa ikivanhat vietit, kannamme itsessämme sukupolvien taakkaa, metsäläis-isiemme perintöä”, kuului artikkelin johdanto kokonaisuudessaan.

Voiko noin hienosti ”mainostettua” juttua olla suomalainen mies lukematta? Ei tietenkään.

Kirjoittaja muistelee, kuinka hän lapsena seurasi Pelkosenniemellä metsureiden ja uittojätkien edesottamuksia. Jätkät kävelivät levottomina Saimaa-sätkä hampaissaan huoneesta toiseen pysähtyen välillä katsomaan ikkunasta jonnekin kauas – näkemättä tuskin mitään.

Jotain täsmälleen samanlaista koin nuorempana itsekin. Vaikka kotona oli kaikki hyvin, rintaa puristi kaipaus jonnekin tuntemattomaan paikkaan. Ei suuren maailman turistirysiin, vaan korpien kätköihin, kaukaiseen kairaan. Reppuselkäinen jätkä kämpän edustalla, siinäpä monen oman sukupolveni suomalaisen miehen henkinen minäkuva.

Niemi pohtii kuinka Kalevalakin on oikeastaan lähtijöiden eepos. Kalevalan sankarit olivat koko ajan lähdössä jonnekin. Joukahainen, Ilmarinen, Väinämöinen, Kullervo ja Lemminkäinen lähtivät ainakin kaksi kertaa Pohjolaan ryöstöretkelle.

Kun lähdin itse ensimmäiselle Lapin reissulleni kesällä 1970, kuvittelin ”ryöstäväni” sieltä pyttykaupalla suolattua taimenta, mutta tulinkin itse ryöstetyksi. Lappi vei sydämeni.

Kun ihmiskunta asettui paikalleen viljelemään maata, ihmiset kahlittiin maahan ja uskontoon. Lähtijöitä alettiin syyllistää. Suomalaisten syyllistäminen alkoi 1500-luvun puolivälissä, kun Kustaa Vaasa ryösti katolisen kirkon omaisuuden ja uudisti uskonnon. Erämaita alettiin asuttaa ja kaikkialle perustettiin seurakuntia. Synnintunto taottiin suomalaisten koviin kalloihin.

Niemi tunnistaa kolme suomalaista äärimmäistä luonnetyyppiä. Lähtijätyyppi on perinteinen kulkuri, jolla on koti tuulen selässä ja joka kaipaa koko ajan jonnekin muualle. Syyllistetty tyyppi ei ole syyllinen mihinkään, vaan hänessä tiivistyy äärimmäinen velvollisuudentunne ja huoli tulevaisuudesta. Kolmas luonnetyyppi on Kullervo, joka ei osaa päättää lähteäkö vai ei. Hän tuhoutuu reuhtomiseen, sortuu viinaan, psykoosiin tai fyysisiin sairauksiin.

Ääripäiden välillä on ikuinen ristiriita. Lähtijää jää joku kaipaamaan ja lähtijä potee syyllisyyttä. Vanha jako miehisiin lähtijöihin ja naisellisiin kaipaajiin on kuitenkin murtumassa. Naisissa on yhä enemmän myös lähtijätyyppejä.

Niemen mukaan vain syvälle sieluun rakennettu lähtemiskultti selittää suomalaisten monia muita kansoja laajemman metsästys- ja kalastusharrastuksen sekä tapamme vetäytyä lomilla kesämökkien rauhaan luonnon keskelle.

Suomalaista paratiisimyyttiä ei voi sattuvammin kuvata kuin Aleksis Kivi: ”Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa; Sinnepä ei hallin hammas eikä metsämiehen ansa ehtineet milloinkaan”. Hallin hammas ja metsämiehen ansa ovat yhteiskunta uhkaavine vaatimuksineen, päättää Tapani Niemi pohdiskelunsa.