Joulukalenterimme viipyy vielä yhden päivän vuodessa 1984, jolloin Erän lukijat saivat luettavakseen erikoisen paljon uutta tietoa.

Kannen kuva: Harri Luojus.

Kannen kuva: Harri Luojus.

Päätoimittaja Seppo Suuronen pohdiskeli pääkirjoituksessaan tieteen tiedottamisongelmia ja tarjosi Erä-lehden sivuja myös tutkijoiden käytettäväksi. ”Tietoa pitää saada, mielipiteitä on mielenkiintoista lukea ja kaikkien ei tarvitse olla joka asiasta samaa mieltä”, kirjoitti Suuronen.

Pääkirjoituksensa lopussa Suurosella oli iloistakin kerrottavaa. Erän levikki oli taas noussut ja päihittänyt jopa kunnianarvoisan 70-vuotiaan Metsästys ja Kalastus -lehden vastaavan. Suuronen lupasi jatkaa kilpailua ajankohtaisuudella, monipuolisuudella ja mielenkiintoisuudella – ja pistää välillä ruutia pyssyyn.

Sivulta 10 alkoi ajankohtainen juttu Hirvisoppaa hämmentämään, kauhanvarressa Keijo Eholuoto.

Suomen hirvikanta oli vielä 1930-luvulla niin surkea, että salametsästäjät maksoivat hirvien jäljistäkin. Eräs Etelä-Savon ahkerimmista salakytistä asui kotikyläni tuntumassa Haukivuoren pohjoiskolkassa. Hänen tiedetään käyneen salametsällä myös nykyisessä kotikunnassani Ristiinassa asti. Lopulta ukko ampui viinapäissään vahingossa oman hevosensa sumuiselta pellolta, niin kerrotaan.

Mutta asiaan, herra pastori! Eholuodon jutun kaaviosta käy ilmi kuinka hirvikantamme suorastaan räjähti 70-luvulla noin 15 000 eläimen lukemista yli 90 000 hirveen. Isoa lihaa oli siis jaossa aivan eri malliin kuin ennen – ja ottajia riitti.

Mistä hirvikannan äkillinen nousu sitten johtui? Eholuoto arvelee, että osatekijänä oli Suomeen syntynyt hirvityhjiö, johon vaelsi siitoskykyisiä hirviä niin idästä kuin lännestäkin. Samaan aikaan meillä heräsi metsästyspoliittinen ajattelu, joka painottui hirvivoittoiseksi, koska hirvellä on kookkaana riistaeläimenä suuri taloudellinen arvo. Kirjoittaja kritisoi sitä, että hirven takia on laiminlyöty muun riistan tasavertaista tutkimusta ja että tiheät hirvikannat ovat osoittautuneet osissa maata pulmallisiksi.

Hirvenmetsästyskauden kaatotavoitteet olivat ennätykselliset. Yli 75 000 kaatopuollon joukossa oli myös Kalajokilaakson 982 hirven kaatourakka, josta vastasi vain 310 hirvimiestä. ”Pakastinkaupan luulisi olevan melkoista Kalajokilaaksossa!”,  Eholuoto kirjoitti.

Suomessa arvioitiin siihen aikaan olevan noin 100 000 hirvenmetsästäjää, kun mukaan laskettiin myös ajomiehet. Varsinaiseen lihanjakoon osallistui enintään 70 000 metsästäjää. Eholuoto valitteli, että maan noin 300 000 metsästäjän joukossa olisi ollut vielä paljon sellaisia, jotka täyttävät hirvenmetsästyksen vaatimukset, mutta jotka eivät maata omistamattomina ole tasavertaisessa asemassa edes omissa metsästysseuroissaan. Porukoihin pääsemisestä kun päättävät ne, joilla on maanomistuksen kautta sananvaltaa. Epäkohtaa tulisi vakavasti pohtia.

Metsästysmahdollisuuksiin liittyvien epäkohtien lisäksi Eholuoto kiinnitti jutussaan huomiota hirvenmetsästykseen liittyviin rahavirtoihin, joissa oli hänen mielestään korjaamisen varaa. Ruuhka-Suomen hirvet häädetään metsästyksellisin keinoin maan pohjoisimpiin osiin, missä ne pannaan pienellä porukalla halvalla lihoiksi. Kaatolupamaksun jälkeenjääneisyyttä selitti hänen mukaansa se, että lupatuoton ylijäämää ei käytetä hirvivahinkojen korvaamisen jälkeen muuhun riistanhoitoon. Tilillä odotti kirjoittamishetkelläkin 7 433 750 markkaa riihikuivaa!

Kun syksyn hirvisaaliin arvo oli vähintään 226 miljoonaa markkaa, sai RKTL:n riistantutkimusasema varsinaiseen tutkimukseen vain 182 000 markkaa, josta hirvitutkimukseen meni kolmasosa. ”Sen on vähän!”, Eholuoto kommentoi.

Verkon paikkausta ja kalanistutusten kritiikkiä

Petri Suurosen jutussa Verkot kuntoon opastettiin kalaverkon puhdistusta ja paikkausta.

Karkeammat roskat poistetaan nyppimällä ja loput teräslankalenkistä tehdyllä vispilällä piiskaamalla. Pahasti limoittuneet verkot pestään pesuaineen avulla. Tekokuituverkot voi myös mädättää puhtaiksi vesisaavissa. Oikein puhtaiksi verkot saadaan, kun ne pestään pesukoneessa verkkopussin sisällä. Huuhteluaine poistaa sähköisyyden.

Petri Suuronen perusteli verkon paikkaamisen mielekkyyttä taloudellisten seikkojen lisäksi myös sillä, että kertakäyttökulttuuri ei sovellu kalastusharrastukseen. Jutun parasta antia olivat Jukka Nuutilan piirrokset, joista oli helppo oppia verkon paikkaamisessa tarvittavat solmut ja menetelmät. Innostuin artikkelin johdosta myös pauloittamaan verkkoja. Irrotin muutamasta vanhasta täysin palvelleesta verkosta paulat ja kiinnitin ne uusiin liinoihin.

Jukka Nuutilan selkeitä piirroksia.

Jukka Nuutilan selkeitä piirroksia.

Erkki A. Kauhanen pohti kalanistutusten mielekkyyttä otsikolla Istutetaan ja istutetaan mutta miksi ja mihin. ”Kalanistutus oikein ja maltillisesti tehtynä on kalakantojen hoidon parhaita apuvälineitä. Mutta onko vesistä tehtävä kalapeltoja Pohjanmaan lakeuksien malliin? Eivät kalat ole unohtaneet, miten se tehdään. Eikä ainoa hieno istutuskala ole siika, hauki tai taimen”, aloitti Kauhanen juttunsa.

Kauhanen valitti, että yhä useammin tehdään istutuksia, joissa kaloilla ei ole mitään mahdollisuuksia lisääntyä. Ne vain pannaan veteen kasvamaan pyyntikokoisiksi. Äärimuoto on istuttaminen pyyntikokoisena, jolloin kaloja voi yritellä onkia jo vaikka seuraavana päivänä.” Tällainen istuta ja ongi -touhu näyttäisi esi-isistä varmaan hullun puuhalta”, Kauhanen lateli.

Istutuksesta on tullut liian automaattinen keino, johon turvaudutaan kuin luonnonjärjestyksen osana, vaikka kalat ovat oikeissa olosuhteissa luonnostaan hyviä lisääntyjiä.

Kauhasen mukaan esimerkiksi säyne on hieno arvokala, jota on laiminlyöty kalavesien hoidossa. Hän kertoo lapsuutensa jännittävimpien kalastusmuistojen liittyvän juuri säyneen onkimiseen. Niin muuten minunkin!

Toisena esimerkki arvokkaasta kalasta Erkki esitti karpin, josta saisi luonnonvesiin istutettuna hienon urheilukalastuskohteen. Kun suoritin itse kymmenkunta vuotta myöhemmin kalastuskunnan puolesta karppi-istutuksia erääseen ristiinalaiseen järveen, säikähtivät kalastajat joitakin vuosia myöhemmin pahan kerran, kun pyydykseen alkoi jäädä heille outoja eväkkäitä. Kovin eivät tykänneet verkkoja repivistä vonkaleista, joita ei oikein osattu laittaa ruuaksikaan.

Gore-Tex teki tuloaan

Pikakokeessa esiteltiin Rukka Eagle -asuste, jossa oli käytetty uutta, kaiken mullistavaa Gore-Tex -materiaalia. Otsikko Tuulenpitävä, vesitiivis ja hengittävä, kevyt, kestävä, pestävä ja kallis on paljonpuhuva. Matti Jansson kokeili asustetta vaativissa olosuhteissa Lapissa ja totesi sen hyvin käyttökelpoiseksi. Kehittämisen varaakin oli, sillä huonoiksi puoliksi jäivät joustamattomuus, kankeus ja kahina.

Gore-Tex esiintyi jatkossakin edukseen lähes kaikissa eräpukineita käsittelevissä testeissä. Asusteiden korkean hinnan vuoksi vältyin pitkään niiden hyviltä ominaisuuksilta. Ensi kosketukseni hengittäviin kalvoasuihin olikin vasta 90-luvulla Haltin esittelemä Drymax, jonka ominaisuudet eivät olleet aivan samaa luokkaa Gore-Texin kanssa.