Vuoden 1984 kaksi ensimmäistä numeroa tarjosi jälleen Erän lukijoille paljon uutta ihmeteltävää, kun Erä esitteli värikoukut ja kokeili houkutusaineita. Päätoimittajakin vaihtui.

Kansikuva: Jari Jansson.

Kansikuva: Jari Jansson.

Viimeisessä pääkirjoituksessaan (Erä 1-1984) Hannu Lindell kirjoittaa retkeilystä kehittyvänä lajina: ”Lisääntyvä paluu luontoon ja sen rauhaan on ironista kyllä tuonut mukanaan kiivastakin kehitystä. Retkeilijälle on ruvettu myymään niin palveluita kuin varusteitakin entistä tehokkaammin.” Lindell lupaa, että retkeilijän asiat ovat jatkossakin Erä-lehden sisältöä, koska ne liittyvät myös metsästykseen ja kalastukseen. Esimerkkinä hän mainitsee kumisaappaan, jota voisi pitää suomalaisen eräharrastuksen yhteisenä nimittäjänä.

Helmikuun kalenterissa kerrottiin tulevasta SM-pilkistä Pieksämäellä. Seurasin entisen asuinkaupunkini äärellä pidettyä kisaa paikan päällä ja ihmettelin yli kuuteen tuhanteen noussutta kilpailijamäärää. Kun kisat pidettiin vuonna 2009 seuraavan kerran samoilla vesillä, osallistui mittelöön vain noin 2480 pilkkijää. Vuotta myöhemmin Oulussa kilpailijamäärä oli järjestäjän mukaan lähes 1600 ja viimeksi 5.3.2016 Joensuussa vain 1511.

Melkoista takapakkia osallistujamäärissä. Onko väki todella vähentynyt noin roimasti vai onko pilkkikansan mielenkiinto kääntynyt raa’asta kilpailusta elämyksellisempään suuntaan?

Pilkkijän mielilukemista oli Juha Pusan kirjoittama värikoukkupilkintää valottava lukupaketti, joka koostui jutuista Saaliita pilkillä syötittä ja Värikoukkuja vähemmällä vaivalla.

Pusa aloittaa juttunsa kirjoittamalla, että ruotsalaisissa pilkkikilpailuissa on yleisesti sääntönä, ettei luonnonsyöttien käyttö ole sallittua. Se taas on pakottanut kehittämään pilkkitekniikkaa avainärsykkeiden tehokkaan hyödyntämisen suuntaan. Kalan iskurefleksi pyritään laukaisemaan ilman haju- ja makuärsykettä.

Perusteet syötittömälle pilkkimiselle loi Curt Lindhé, joka tutki ahvenen käyttäytymistä ja iskuhalua vuosikymmeniä. Ruotsalaiset kilpapilkkijät alkoivat hyödyntää hänen oppejaan hyvällä menestyksellä myös pilkkimaaotteluissa Suomen joukkuetta vastaan. Heiltä tekniikka levisi vähitellen suomalaistenkin keskuuteen.

Juha Pusan oma suosikki oli 35–45 mm pitkä ns. prismapilkki, joka on keskiosastaan molempiin päihin kapeneva, symmetrinen harjapilkki. Kaupan pilkeistä hänen käyttämiään olivat Fig Utti ja PH 23. Pusa korostaa pilkin symmetrisyyden tärkeyttä, jolloin sen saa uimaan oikein eikä se kierrä siimaa. Pilkin kirkkaudella ei ole suurta merkitystä.

Värikoukun vaihdon on tapahduttava helposti, minkä vuoksi pilkissä käytetään yksi- tai kaksipäistä hakasta. Pusan mukaan ruotsalaiset taitavat käyttää jälkimmäisestä nimitystä ”finnhake”, suomalaishakanen.

Pilkkimistekniikan osalta Pusa kertoo, että värikoukkupilkintä eroaa syöttipilkinnästä ja mormyskoinnista selvästi ja muistuttaa eniten ehkä tasapainopilkintää. Ärsykkeen aikaansaamiseksi pilkkiä täytyy liikutella melko tiuhaan. Kala iskee yleensä liikkeen hidastuessa tai pysähtyessä. Siiman liikkeitä on tarkkailtava koko ajan ja tehtävä nopea tartutus. Pilkin liikkeiden ei tarvitse olla laajoja. Riittää, että viehe leijaa hieman sivulle ja palaa sitten paikalleen. Vaihtelevat liikkeet ovat kuitenkin eduksi.

Ahvenparven iskuhalun ylläpitäminen vaatii, että kalan iskettyä pilkkiin se nostetaan nopeasti jäälle ja pilkki saadaan pikaisesti takaisin samaan syvyyteen. Vaikeinta on tuntuman pitäminen välivedessä ruokailevaan parveen.

Lopuksi Pusa kirjoittaa, että kalastusmoraalin kannalta olisi välttämätöntä tappaa saaliskalat niin pian kuin mahdollista. Ruotsin pilkkikisoissa se on pakollista ja sama olisi suotavaa Suomessakin.

Valitettavasti kalan lopettaminen ei ole SM-pilkin säännöissä (päivitetty 26.5.2014) vieläkään pakollista – sitä vain suositellaan.

Pilkkikauden päätteeksi Erä ilmoitti järjestävänsä lukijoilleen pilkkiretken Yllästunturin alueen vesille 5.–13.5.1984. Hintaan 1400 mk oli luvassa kuljetukset bussilla, majoitus täyshoidolla, opastus, kalastusluvat ja Pilkkikalastus-taskukirja. Kirkkailla vesillä luvattiin opastaa pilkkimistä avantoon katsellen, minkä kerrottiin olevan ensikertalaiselle unohtumaton elämys.

Seppo Suuronen päätoimittajaksi

Kannen kuva: Martti Rikkonen.

Kannen kuva: Martti Rikkonen.

Numerosta 2-1984 alkaen päätoimittajan pallille istui pitkäksi aikaa Seppo Suuronen, joka oli aiemmin toiminut Vene-lehden pitkäaikaisena toimitussihteerinä. Hannu Lindelliä tarvittiin TM-julkaisujen julkaisujohtaja Rauno Toivosen mukaan kipeästi täydentämään Tekniikan Maailman autotoimitusta, josta hän aikanaan lähtikin Erää vetämään. Erähän perustettiin 1977 juuri Tekniikan maailman sisarlehdeksi.

Pääkirjoituksessaan Seppo kertoi haaveista. Ei kuitenkaan kalannostovälineistä vaan haaveistaan tehdä Erä-lehdestä ”mukavia lukuhetkiä tuova, kiinnostava ja ajankohtainen aikakauslehti”. Siinä hän onnistuikin mielestäni erinomaisesti.

Seppo Suurosen päätoimittama ensimmäinen Erä oli monipuolinen paketti aseita, metsästys, kalastusta, retkeilyä, seikkailua, valokuvausta, luontoasiaa ja eräperinnettä.

Matti Mänttärin jutussa Tehokkaasti tuhotut kerrottiin muun muassa dodosta, jonka ihmiskunta lahtasi sukupuuttoon vuoteen 1681 mennessä. Muita tuhon kohteena olleita lentokyvyttömiä lintuja olivat moa, jättiläisstrutsi ja siivetönruokki. Jutun mukaan maailman kallein täytetty lintu oli 80 000 markan arvoinen siivetönruokki Islannin luonnonhistoriallinen museon kokoelmissa.

Risto Louneman herkissä luontokuvissa etsittiin varhaiskevättä. Lähikuvat jääkukista, silmuista ja urvuista jäivät mieleen, samoin jään reunalla einestään jyrsivä piisami. Lounelan ”paljastukset” käyttämistään filmeistä, objektiiveista ja valotuksen yksityiskohdista auttoivat varmasti monia valokuvauksen harrastajia.

Martti Arkon kynänjälkeä.

Martti Arkon kynänjälkeä.

Eräperinteen arvostajien kannalta parasta antia oli Turkka Aaltosen ja Petri Lintisen artikkeli Lumikenkien jäljillä, jonka todella hienot piirrokset olivat Martti Arkon käsialaa. Hyvä piirros on tänäkin päivänä monessa tilanteessa selkeämpi kuin paraskaan valokuva.

On hienoa havaita, että eräperinteen vaaliminen jatkuu yhä Erässä, kuten esimerkiksi Ilkka Seikun artikkeleista olemme nähneet.