Vuosi 1981 aloitettiin Erässä monen muun seuraavan vuoden tapaan pilkkikalastuksen merkeissä. Monet lukijat kuulivat ehkä ensimmäisen kerran idän ihmeestä mormyskasta ja saivat oppia sillä kalastamisesta.

Erän 1-1981 kannessa oli Kari Auvisen kuvaama hieno talvimaisema.

Erän 1-1981 kannessa oli Kari Auvisen kuvaama hieno talvimaisema.

Päätoimittaja Eero I. Nurmikko käsitteli pääkirjoituksessaan Puheenalainen-palstalla rahaa. Hallitus oli näet antanut eduskunnalle esityksensä kalastuslainsäädännön uusimisesta, mikä toisi virkistyskalastajille uuden läänikohtaisen pilkkikortin, jonka hinta oli kaavailtu puolitoistakertaiseksi 15 markkaa maksavaan kalastuskorttiin verrattuna. Yhdessä ne verottaisivat pilkkijää jo 35 markkaa 50 penniä.

Lehteen oli pyydetty eduskuntapuolueilta lausunnot valiokuntakäsittelyssä olevasta uudesta kalastuslaista, jota alettiin myöhemmin kutsua lähinnä vain pilkkilaiksi.

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto lausui, että esityksen sisältämä pilkkimisoikeuden laajennus ei täysin vastaa heidän tavoitteitaan. Pilkkimisen tulisi olla jokamiehenoikeus mato-ongin tapaan.

Ruotsalainen Kansanpuolue (Svenska Folkpartiet) kirjoitti, että esitys ei täytä kaikkia sille asetettuja vaatimuksia. Puolue vastusti ankarasti vapaata pilkkimisoikeutta erityisesti saaristossa, missä se heikentää ammatikseen kalastavien mahdollisuuksia elinkeinonsa harjoittamiseen.

Keskustapuolueen eduskuntaryhmän mielestä pilkkiminen olisi pitänyt jo aikoja sitten saada vapaaksi niin, että monimutkaiset lupamenettelyt eivät olisi haitanneet suosittua harrastusta. Puolue kuitenkin korosti, että pilkkilupamaksujen menetyksen korvaaminen kalavesien omistajille on tärkeää.

Kansallisen Kokoomuksen mielestä kohtuullista pilkkimistä vesistössä voidaan luonnehtia lähinnä harmittomaksi, mutta lakiin on jätettävä mahdollisuus sulkea lohi- ja siikapitoiset veden pois yleiseltä käytöltä. Ruokakuntakohtaisen kalastuksenhoitomaksun sijaan puolue tarjosi henkilökohtaista ”kalakorttia”.

SDP:n lausunnossa kerrottiin, että hallituksen esitys ei vastaa sen eduskuntaryhmän esityksiä pilkkionginnan suhteen. Ryhmä piti välttämättömänä kalastusoikeuden laajentamista niin, että onkiminen ja jäältä tapahtuva pilkkiminen sallittaisiin jokamiesoikeutena kaikilla vesialueilla niiden omistussuhteista riippumatta. Kompromissina esitys voidaan kuitenkin hyväksyä.

Kristillinen Liitto ”paljasti”, että sillä on ollut kalataloudellinen ohjelma jo vuodesta 1973 lähtien. Tavoitteena tulee olla vesien monipuolinen hyväksikäyttö sekä sellainen kalantuoton taloudellinen ja tehokas talteenotto, että vesien tuottokyky säilyy. SKL ilmoitti kuuntelevansa tarkoin asiantuntijoiden lausuntoja ja muodostavansa käsityksensä niiden ja lakiehdotuksen perustelujen pohjalta.

Liberaalinen Kansapuolue kertoo tukeneensa vapaata pilkkimisoikeutta asian käsittelyn kaikissa vaiheissa ja olevansa erittäin tyytyväinen uudistusehdotukseen. Puolue kuitenkin korostaa, että jokamiehen oikeudet ja kotirauhan rikkumattomuus on pystyttävä sovittamaan yhteen, minkä vuoksi on määriteltävä jonkinlainen aluevesi, jonka sisäpuolelle tulo on kotirauhan rikkomista.

Suomen Maaseudun Puolue ilmoitti lyhyesti suhtautuvansa pilkkijöiden oikeuksien lisäämiseen myönteisesti. Kalavesien hoitajien arvokas kalojen istutus- ym työ on kuitenkin turvattava.

Morrilla kalastaminen oli monille vielä uutta talvella 1981.

Morrilla kalastaminen oli monille vielä uutta talvella 1981.

Poliittisten liturgioiden lukeminen taisi kuitenkin jäädä kertaalleen läpilukuun, sillä lehden parasta antia kalastajalle oli sen 17 sivua pilkkiasiaa. Itselleni ykkösjuttu oli Matti Janssonin artikkeli Pilkille mormyskalla, jossa tehtiin selkoa monille lukijoille vielä oudolla pikkuvieheellä kalastamisesta.

Kirjoittajan mielestä talvikalastus mormyskalla oli tavallaan rinnastettavissa kesäkalastukseen perholla, sillä molemmat vaativat vieheen pienuuden ja keveyden vuoksi syvällisempää perehtymistä lajinsa hienouksiin kuin pyynti raskaammilla vieheillä. Yhtäläisyyttä korostaa se, että kyseisillä pyyntitavoilla saa usein petetyksi paljon haluttomampia kaloja kuin isommilla vieheillä.

Sanan mormyska kirjoittaja sanoo olevan suomalaisella hankala, minkä vuoksi siitä on tullut vähitellen paremmin suomenkieleen sopivia muunnoksia, ensin mormuska ja sitten mormu. Myöhemmin suosittu muoto morri ei ollut vielä silloin yleisesti pilkkijöiden huulilla.

Jansson kertoo mormyskan tehon perustuvan vankasti syöttiin, koska kyseessä on oikeastaan vain painokoukku. Tavallisin syötti on surviaissääsken toukka. Vieheen värillä ja liikkeellä on kuitenkin suuri merkitys.

Vieheen keveyden vuoksi myös muiden välineiden tulee olla keveitä ja herkkiä. Kokeneen mormyskoijat käyttävät 0,08–0,12 mm paksua siimaa ja pitävät jo 0,15 mm siimaa liian paksuna. Puhtaaksi viljellyt mormyskavavat painavat vain 20–40 grammaa.

Vavan kärki on Janssonin mukaan eniten kiistelty ongen osa. Vaativimmat valitsevat kärjeksi villisiankarvan, kaupallisia sovelluksia ovat lattajousikärjet, kierrejouset, pianolangat ja venttiilikumin pätkät. Ruotsalaiset käyttävät kirjoittajan mukaan aivan liian jäykkiä vapoja ja uittavat viehettä peukalon liikkeillä puolaa pyöritellen.

Imin lehdestä tietoa myös maali- ja tupsukoukkujen valmistuksesta ja käytöstä, tunneliteltoista ja talven hiihtovaelluskohteista. Lisäksi haaveilin pääseväni joskus kalastusmatkalle Kanadaan harmaanieriän kotivesille.

Sivulla 58 raportoitiin täikärpäsen leviämisestä maahamme. Tuoreinta tilannetta kuvaavassa kartakkeessa oli yhtenä täplänä myös oma hirvikärpäshavaintoni Ristiinasta. Mokomakin inholainen, kun hyökkäsi Suomeen!

Erän 1-1981 ehdottomasti suurinta polemiikkia aiheuttanut juttu oli kuitenkin sivuilla 64–65 oleva artikkeli Susi. Juttu oli susi sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä siinä julkaistiin erään ammattikuvajan täytetyllä sudella lavastama ”luontokuva”. Kömpelön filungin paljastuminen johti laajoihin luontokuvauksen etiikan pohdintoihin maassamme. Mutta se on jo toinen juttu.