Kun maassa oli vahva kerros lunta ja jäät hyvää vauhtia vahvistumassa, saattoi kalamies ajatella, että pilkillehän tästä jo kohta. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Kun maas’ on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio lauluton käy lämmin henkäys talvisäässä… (Kun joulu on, sanat: Alpo Noponen, sävel: Otto Kotilainen).
Tutun joululaulun sanoihin kätkeytyy totuutta ja ironiaa. Hyväkin talventulo on viime vuosina katkennut usein lämpöaaltoihin ja vesisateisiin, jotka ovat vieneet lumet ja pahimmillaan jo kantavat jäätkin. On käynyt lämmin henkäys talvisäässä.
Tämänkertainen talven alasajo vei parikymmensenttisen lumivällyn lisäksi jäät kiireisimpien pilkkijöiden alta. Tänään (23.11.) ovat Saimaan Yöveden läntisetkin perukat jo niin auki, että vaikka uistelemaan lähtisi. Vaan kun onneton ehdin jo pistää veneen talviteloille talliin, niin lienee tyytyminen ruikuttamaan rannalla.
Pihan linnutkin erehtyivät. Kun eräänä päivän paistoi jonkin aikaa aurinko, kuului pihapuista iloista sirkutusta kuin keväällä. Ei ollut metsä autio lauluton eikä silmä sammunut auringon.
Jäitä on Saimaassa enää korkeintaan grogilasiin.
Joulukuussa 2013 tapahtui vielä dramaattisempi jäidenlähtö juuri ennen vuodenvaihdetta. Monet olivat ehtineet uittaa jään alle jo verkkonsa, kun lämpöaalto liuotti kannen pois. Viime tingassa tapahtuvat pyydysten pelastamiset olivat hirvittävää katseltavaa. Nuorempi lapsenlapseni oli silloin tullut saunarannasta sisälle ja sanonut, että hän ei halua nähdä jäihin putoamista. Onneksi uskalikot pääsivät kuivin jaloin rantaan.
Ensijäiden sulaminen ei toki ole mikään harvinaisuus. Niin kävi usein silloinkin, kun talvi tuli jo lokakuussa. Kun lammen riite suli tai rikkoutui tuulen voimasta, kävimme usein viimeisen kerran kesäkalassa. Jokus osuimme jopa samoille mestoille mahaansa täyttävien haukien kanssa. Yleensä hauen saadakseen oli kelattava mahdollisimman hitaasti, mutta kerran sain neljä haukea peräkkäisillä heitoilla, kun kelasin Fat Rapia niin vikkelästi kuin suinkin kerkesin. Ihme juttu!
Kevät voi siis koittaa joskus keskellä marraskuuta, mihin meidän on tottuminen vastaisuudessakin. Sama toisinpäin eli marraksen ilmestyminen keväällä on ikävämpi asia. Sana marras tarkoittaa kuolemaa ja minä tarkoitan kevätmarraksella kalojen joukkokuolemaan hapenpuutteen vuoksi.
Matalissa rehevissä järvissä mätänevä kasvusto ja kalat käyttävät joskus veteen liuenneen hapen niin loppuun, että seurauksena on kalakannan osittainen tuhoutuminen. Kaikkien kalojen täydellinen kuoleminen lienee onneksi hyvin harvinaista.
Keväällä 2001 kävimme ystäväni Mikan kanssa kuuluisan Porrassalmen taistelupaikan viereisellä Surnujärvellä ja havaitsimme siellä tapahtuneen happikadon. Koko järvi suoraan sanoen haiskahti ja vieheiden koukkuihin tarttui pohjalle vajonneita kuolleita kaloja. Pitkin kaislikoita lojui mätenemispisteessä olevia vaalentuneita ja turvonneita kaloja. Enin osa haukia, seassa monikiloisia isomuksiakin.
Vieheisiin tarttui pohjasta kuolleita kaloja.
Pahasta happikadosta huolimatta osa kalakannasta oli selvinnyt talven yli. Puron suussa polski ja kalastajien katiskoihinkin oli änkeynyt monenlaisia eväkäitä. Joku voisi ehkä jopa sanoa, että happikato on luonnon keino rajoittaa liian runsaaksi kehittynyttä kalakantaa, mutta tosiasiassa senkin järven ongelma oli lähes täysin ihmisen syy. Järveen valuu aivan liikaa ravinteita pelloilta ja läheiseltä golfkentältä.
Rehevien järvien happikadon kehittymistä kannattaa seurata huolella. Tarvittaessa veteen on saatava happea vaikka pumppaamalla tai ainakin avantoja kairaavalla. Myös ylirunsaan kalakannan harventaminen ja kasvuston niittäminen ja ruoppaaminen voivat kannattaa. Tärkeintä olisi kuitenkin korjata ajoissa rehevöitymisen syyt valuma-alueella.
Noin neljäkiloinen happikatoon kuollut hauki.
