Kirjolohen kalastus syöttitahnalla on kaukana mieluisimmista kalastustavoistani, mutta pitihän sitä kokeilla.

Lampiin oli kipattu kirjolohia edellisenä iltana. Kuvassa pienempi lampi.

Lampiin oli kipattu kirjolohia edellisenä iltana. Kuvassa pienempi lampi.

Kun vaimo pyytää, niin silloin kalamies tottelee. Eikä kalaan lähteminen koskaan vastenmielistä olekaan, kaukana siitä. Pakattiin siis muutama vapahoito ja pari rasiaa pieniä jigejä, lippoja, lusikoita ja vaappuja ja vähän evästäkin ja lähdettiin.

Ajeltiin mukavassa syyssäässä pari tuntia pääasiassa pohjoiseen ja sitten oltiinkin jo perillä. Neljään kalaan oikeuttava perhelupa ostettiin tievarren punaisesta tuvasta. Mukavalle isännälle ihmettelin, että kuinka teillä lupa voi olla niin halpa (17 euroa) kun kotipuolessa jo yhden kalan lupa maksaa 12 euroa. Samalla sain kuulla sykähdyttävän tiedon, että lampiin oli kipattu kelpo satsi uutta kalastettavaa edellisenä iltana.

Jouduimmeko kalamiehen helvettiin, jossa kalaa tulee joka heitolla? Ehdimmekö edes nauttia kauniista syyspäivästä ennen kuin saaliskiintiö jo täyttyy ja joudumme kotimatkalle?

Pysäköintipaikalla oli sateiden pehmentämässä nurmikossa syvällä rypeneen tankkiauton renkaiden jäljet. Ihan rantaan ei ollut uskaltanut peruuttaa, mutta varmaan olivat letkulla laskeneet kirjokalat lampeen. Että huhhuh!

Tankkiauton jäljet istarilammen rannalla nostaa kalamiehen sykettä.

Tankkiauton jäljet istarilammen rannalla nostaa kalamiehen sykettä.

Rakentelin virvelin osista kokonaisuuden, napsaisin lukkoon vieheen, jonka nimi liittyy arpaonneen mutta joka on todellisuudessa ollut yksi varmimmista vieheistämme niin istutusvesillä kuin Lapin kalavesilläkin. Lotto palasi kuitenkin koskemattomana vavan kärkeen eikä sen perässäkään näkynyt liikettä. Ei myöskään toisella eikä kolmannella heitolla.

Aloimme kammata lammen rantavesiä oikein urakalla. Vaihdoimme vieheitä, kalastimme pinnasta, pohjasta ja siltä väliltä. Kelasimme hitaasti, nopeasti, viettelevästä nykien ja kaikki muutkin konstit kokeillen, mutta mitään mainittavaa ei tapahtunut ellei pohjatärppejä lasketa. Ainoatakaan pintakäyntiä ei näkynyt merkkinä kalojen aktiivisuudesta.

Ensimmäiset kalahavainnot teimme vasta noin tunnin kuluttua, kun huomasimme pari kolme eväkästä aivan pensaiden varjostaman rantapenkan juuressa. Pysyttelimme piilossa ja kelasimme vieheitä niiden ohitse. Ei minkäänlaista kiinnostuksen merkkiä. Tuskin edes väistivät melkein päälle tulevaa uistinta.

Kirjolohia vaivasi selvästi vielä matkaväsymys, minkä vuoksi niiden ruokahalu oli tipotiessään.

Syöttitahnasta tehdyt "mätirakeet" ovat miellyttävämpiä käsitellä kuin tahraava ja tarttuva tahna.

Syöttitahnasta tehdyt ”mätirakeet” ovat miellyttävämpiä käsitellä kuin tahraava ja tarttuva tahna.

– Nyt jos koskaan on tahnaongen paikka, sanoin vaimolle ja kävin hakemassa peräkontista pari kasijalkaista vapaa keloineen. Sidoin kummankin siiman päähän piskuisen kolmihaarakoukun ja 40–50 cm sen yläpuolelle 10 g päärynäpainon. Toisen koukun haaroihin tartutin jähmeästä syöttitahnasta tehtyjä oransseja ”mätirakeita” ja toisen kätkin keltavihreästä tahnasta leipomani pienen pallukan sisään. Nakkasin syötit parinkymmenen metrin päähän ja asetin vavan maahan tökättyihin oksanhaaroihin. Kelojen jarrut sääsin niin löysälle, että siimaa soljui puolalta melkein henkäyksestä.

Tallattu ruoho ja valmiit vapatuet kertoivat, että ootto-onginta taitaa olla lammella pääasiallinen kalastustapa. Koska säännöt sallivat kahdella vavalla kalastamisen, jatkoimme samalla myös heittokalastusta.

Tahnapallotaivas ei revennyt. Emme saaneet tahnaongillamme koko päivänä tärppikään, vaikka liotimme niitä useassa kohdassa kahdessa eri ongintalammessa.

Isomman lammen rannalla näytti kalastavan pari muuta ootto-onkijaa, mutta aika hiljaiselta näytti silläkin suunnalla. Miehet viihtyivät koko ajan samassa paikassa, mikä kieli siitä että he tiesivät hyvin mistä paikasta kaloja kannatti yrittää. Syönti lienee ollut verkkaista, koska autonovet paukahtivat vasta myöhään iltapäivällä. Kun kävimme samassa paikassa, emme havainneet merkkejä kalojen verestämisestä tai perkaamisesta. No, eihän kunnon kalamies itsestään merkkejä jätäkään.

Parikiloinen kirjolohi nappasi Lotto-lippaan. Syöttitahna ei kelvannut ainoallekaan kalalle.

Parikiloinen kirjolohi nappasi Lotto-lippaan. Syöttitahna ei kelvannut ainoallekaan kalalle.

Saimmeko lainkaan kalaa? ME emme saaneet, mutta vaimoni sai. Hänen ehdottomaan luottovieheeseensä, Lotto-lippaan värissä RS-33 Silver, napsahti puolen päivän jälkeen kolme kirjolohta, joista suurin painoi pari kiloa ja pienin noin kilon. Tummahkosta värityksestä päätellen kalat saattoivat olla peräisin aikaisemmasta istutuserästä. Yhtä vaivaista tärppiä lukuun ottamatta omat yritykseni muilla vieheillä ja ootto-ongella olivat tuloksettomia.

Vaimoni viimeksi saama reilun kilon painoinen kirjolohi oli niin oudon näköinen kummajainen, että päätimme lopettaa kalastuksen siihen paikkaan. Kalalla lienee ollut synnynnäinen selkärankavamma – skolioosi tai mikä lie –, minkä vuosi siltä näytti puuttuvan keskikohta: oli vain pullea pääpuoli ja sen perässä pyrstö. Perkaaminen paljasti, että muuten hyväkuntoisen ja punalihaisen kalan etuosan nikamat ja ruodot olivat selvästi tavallista tiheämmässä. Maussa ei ollut valittamista.

"Mikä kummajainen tämä on?"

”Mikä kummajainen tämä on?”

Tahnapallotaivas ei ollut sillä kertaa nettikeskusteluissa saamansa maineen veroinen. Taivas lienee auennut vasta muutamana käyntiämme seuraavana päivänä, kun kalat eivät enää vierastaneet uutta olinpaikkaansa.