Appiukkoni ja kalakaverini Heikki lähti paremmille kalavesille 30.7.2016.

Heikki Skallelvan lohipoolilla heinäkuussa 1979.

Heikki Skallelvan lohipoolilla heinäkuussa 1979.

Heikki syntyi 14.6.1928 työläis- ja pienviljelijäperheeseen luovutetulla alueella Harlun kunnassa. Isän perhe oli muuttanut Harluun Pohjois-Karjalan Juuasta, äidin suku oli asunut seudulla jo pari sukupolvea Liperistä muuttamisensa jälkeen.

Heikin lapsuus sujui onnellisissa merkeissä Mustanmäen jylhissä maisemissa. Kalastaminen Laatokalla, Jänisjoella ja lähijärvillä yhdessä veljien kanssa oli hänen rakkain harrastuksensa. Talvisodan sytyttyä perhe joutui evakkoon, josta palattiin jatkosodan aikana takaisin kotitaloon. Rintamalinja oli niin lähellä, että tykkien jylinä kuului jatkuvana taustameluna. Ikänsä vuoksi Heikki ei joutunut rintamalle, mutta hänet määrättiin työvelvolliseksi. Siinäkin tehtävässä riitti jännittäviä tilanteita, joita Heikki muisteli jälkipolville aivan viimeisiin päiviinsä asti. Vakavin tilanne sattui rautatieasemalla, kun hän haavoittui käteen ilmahyökkäyksen aikana. Kirurgi poisti ihon alle jääneitä sirpaleita vielä vuosien jälkeenkin.

Jatko-sodan loppuvaiheessa Heikin perhe joutui vielä toisen kerran pakolaisiksi. Lähtökäsky oli niin nopea, että mukaan ehdittiin haalia vain osa tärkeimmästä omaisuudesta. Evakkotaival vei heidät Kauhajoelle.

Muutama vuosi sodan jälkeen Heikki tapasi Paltaniemeltä kotoisin olevan Liisan ja he menivät naimisiin 1948. Esikoispoika syntyi Hämeenlinnassa. Sieltä perhe muutti Pieksämäelle, jossa he asuivat aluksi Heikin vanhempien talon yläkerrassa. Tytär syntyi syksyllä 1952 ja nuorempi poika keväällä 1958.

Heikki elätti perheensä kirvesmiehenä. Jos vierasta työtä ei ollut tarjolla, hän rakensi uusia omakotitaloja, jotka myi sitten tilaisuuden tullen edelleen. Muuttojen sarja päättyi 1963, kun perhe hankki omakotitalon Pieksämäen Yläristiltä. Vaikka lapset lähtivät kukin vuorollaan maailmalle, Heikin ja Liisan kodissa riitti vilskettä, kun lapsenlapset ja myöhemmin lastenlastenlapset tulivat kylään ukin ja mummon luokse. Jälkipolvien asiat ja hyvinvointi kiinnostivatkin Heikkiä aivan viime päiviin saakka.

Työnantajat ja työtoverit arvostivat Heikin ammattitaidon ja luotettavuuden hyvin korkealle. Rakennusfirmojen palveluksessa ja urakoitsijana hän vastasi osaltaan monien rakennushankkeiden edistymisestä. Hänen kättensä jäljet näkyvät muun muassa seudun monissa julkisissa rakennuksissa. Palkkatöiden ohella Heikki osallistui tärkeällä panoksellaan myös lastensa perheiden rakennustöihin.

Heikin harrastukset liittyivät luontoon. Mieluisin niistä oli kalastus. Erityisen taitavasti hän hallitsi pilkkimisen ja heittouistelun, joissa hän päihitti kanssakalastajansa lähes kaikissa olosuhteissa. Jokakesäiset lapinmatkat tarjosivat hänelle ja kaikille mukana oleville virkistystä ja terveyttä jatkaa arkista aherrusta. Nuorena kalareissut tehtiin veljien kera moottoripyörällä, myöhemmin perheen kanssa autolla. Myös omalla kesämökillä Suonteen rannalla harrastettiin pääasiassa kalastusta.

Kalastuksen ohella Heikki harrasti myös marjastusta ja sienestystä. Puolukoita ja karpaloita kerättiin koko perheen voimin myös myyntiin.

Heikin pitkä ja vaiherikas elämä oli katkolla syksyllä 1979, kun hän sai vakavan sydänkohtauksen. Jotain suomalaisen miehen sisusta ja jopa jääräpäisyydestä kertonee se, että hän ajoi itse autolla sairaalaan saamaan hoitoa. Työura jatkui kuntoutumisen jälkeen vielä useita vuosia. Sairaalassa ollessaan Heikki lopetti tupakoinnin, minkä päätöksen hän piti elämänsä loppuun asti.

Pitkään elämään sisältyy luonnollisesti myös suuria suruja. Kun Liisa kuoli miehensä käsivarsille 20 vuotta sitten, jäi Heikki kotinsa ainoaksi asukkaaksi. Myös vanhimman pojan kuolema 2004 oli suuri järkytys. Yhden kerrallaan hän saatteli nurmen alle myös kaikki seitsemän sisarustaan jääden itse sukupolvensa viimeiseksi tervaskannoksi.

Heikin viimeisiä vuosia varjosti muistisairaus, minkä vuoksi tuoreimmat tapahtumat eivät aina pysyneet mielessä. Lapsuuden Karjala ja tapahtumat kalastusretkillä säilyivät kuitenkin mukavina muistoina.

Olen Heikille suuren kiitoksen velkaa kalastusharrastukseni herättämisestä henkiin. Alettuani seurustella hänen tyttärensä kanssa Heikki kutsui minut kanssaan kalalle ja sai minut innostumaan monen opiskeluvuoden jälkeen uudestaan kalastuksesta. Hänen innostamanaan aloin tehdä myös jokakesäisiä kalastusreissuja Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Vaikka kalastustaitoni pikku hiljaa kehittyivätkin, minusta ei koskaan tullut hänen veroistaan pilkkijää.

Lapset, sukulaiset ja ystävät muistavat Heikin suorasukaisena, rehellisenä ja luotettavana suomalaisena miehenä. Kiitos Heikki kaikesta!