Kun itse ei ehdi tai oma jalka ei enää nouse yhtä kerkeästi kuin ennen, on aika panna jälkipolvet asialle.

Raudun paistamista keskiyöllä tunturissa

Raudun paistamista keskiyöllä tunturissa

Työkaverillani Kaukolla oli tapana haikailla, että taas tekee mieli Roomaan. Oli kuulemma ennenkin tehnyt mieli, vaikka käymättä oli aina jäänyt. Itselläni on viime vuosina käynyt vähän samalla tavalla Pohjois-Norjan reissujen suhteen, tosin sillä erolla että siellä tuli aikanaan käytyä kovinkin usein.

Sitä suoranaista kiihkoa ja rinnassa viikkokaupalla riehuvaa levottomuutta ,joka edelsi takavuosien kalareissujani, ei enää ole. Ei ole entistä lähdön tunnelmaa eikä poltetta poistua kotitantereilta. Se ikä – ja iän mukanaan tuomat ”luontaisedut”.

Kolmannella vuosikymmenellään oleva tyttärentyttäreni M taisi imeä luonto- ja kalastusharrastuksensa ainakin osittain isovanhemmiltaan päästessään pienestä pitäen mukaan marja-, sieni- ja kalareissuille. Into lähteä luontoon ja kalavesille jatkui myös murrosiän yli ja näyttää nyt aikuisiällä vain kasvavan. Kun hän kevättalvella kylässä käydessään kysyi, että voisiko hän saada yhdessä poikaystävänsä (H) kanssa lainata asuntoautoamme Ruijan reissua varten, vastasin välittömästi: ”Kyllä!”

Reissun suunnittelu yhdessä lähtijöiden kanssa tuntui melkein samalta kuin vuosia sitten itse lähtöä tehdessä. Kaivoin kaapin kätköistä kymmenet vanhat karttani, joista selailimme niihin tekemiäni merkintöjä. Tunsin olevani melkein kalaopas, kun esittelin karttojen koodikieltä, jossa ”R2p” tarkoittaa paljon (p) keskikokoista (2) rautua (R) ja ”H3v” puolestaan vähän suurta harjuista. Samalla palautuivat elävästi mieleeni kalapaikoille tekemämme retket, joiden yksityiskohdista riitti juttua tunnista toiseen.

Lähtö tapahtui juhannusaattona. Yritin tyrkyttää mukaan myös omia vieheitäni ja muita kalastusvälineitä, mutta pitkään kalastusta harrastaneilla ja jopa omat vieheensä itse valmistavilla nuorilla oli yllin kyllin kaikkea jo omasta takaa.

Raportteja ja kuvia alkoi kilahdella kännykkääni mukavaan tahtiin. Ensimmäisenä iltana ehdittiin Ranuan korkeudelle eikä ajettu päätä pahkaa Sodankylään tai Ivaloon asti kuten itse usein rallasimme. Seuraavana päivänä myötäelin illan Ukonjärven rannalla ja näin silmieni edessä tuikkirenkaat järven tyvenellä pinnalla, vaikka niistä ei minulle kerrottukaan.

”Nyt ollaan täällä Skoganvarressa ja kohta lähdetään kalaan”, raportoi M toisen juhannuspäivän illalla. Pari tuntia myöhemmin tullut viesti ”Saatiin viisi rautua” nosti veden kielelle ja melkein silmiinkin. Saattoi seassa olla vähän haikeuttakin. Vieläköhän tuonne vielä joskus pääsisi itsekin?

Seuraavan parin vuorokauden ajan saimme olla kalastusedustajiemme mukana kalavaelluksella vähän kauempana tunturissa olevalle joelle ja järvelle. Sää oli upea ja saimme mukavasti taimenia ja lisää rautuja. Saalismäärän suhteen pidettiin tolkku ja otettiin vain sen verran kalaa minkä jaksoimme syödä paikan päällä. Ja kyllähän me jaksoimme! Me täällä kotisuomessa jouduimme tosin tyytymään korvikkeena vähän vaalealihaisempiin eväkkäisiin.

Pohjois-Norjan kalavesiltä saatuja taimenia ja rautu.

Pohjois-Norjan kalavesiltä saatuja taimenia ja rautu.

 

”Sukanvarresta” matka jatkui eräälle toiselle alueelle, jonka ympäristössä on valtavasti hienoja tunturijärviä ja lampia. Parina yönä tehdyt reissut olivat kertakaikkisen hienoja elämyksiä. ”Raudut olivat ihan hurjalla syönnillä ja ottivat lähes joka heitolla”, tekstaili M joskus aamuyöllä leirinuotion äärestä ja lähetti kuvan, jossa paistoi tikussa maailman kauneimpia ja herkullisimpia kaloja. Onneksi luin viestin vasta aamulla, etteivät yöunet menneet kuolatessa.

Seuraavia päiviä juhlistivat jylhät Jäämeren rantamaisemat, uinti hyisessä vedessä ja pari yöpymistä suolantuoksuisen tuulen hyväilyssä. Kuin pisteeksi iin päälle tuli jigillä komea turska ja pari kookasta seitiä, joista saivat osansa myös samalle kalapaikalle osuneet muut matkailijat, joilla ei ollut yhtä hyvä kalaonni.

Koska mieli teki maistaa myös harjuksia, matka jatkui Ruijan ylängölle. ”Saatiin siitä järvestä parikymmentä mukavan kokoista harjusta”, kertoi M:n raportti iloisen hymiön kera. Hymyilytti meitäkin. Seuraavana yönä tuli pari taimenta ja joitakin harjuksia. Harjusten seassa oli myös niiden terveyspoliiseina toimivia kookkaita haukia.

Tätä kirjoitettaessa matka jatkuu vielä muutamia päiviä. Näinköhän tässä käy, että saatuamme automme takaisin alamme lastata siihen pikku hiljaa omia varusteitamme. Jos sitä vielä jaksaisi ajella pohjan perille asti – vaikka vähän pienemmän matkan kerrallaan.

Aikaahan meillä eläkepapoilla ja -mummoilla on.