Vaikka otsikko saattaa tuoda sivulle saippuasarjoista kiinnostuneita verkkovaeltajia, en malttanut olla sitä käyttämättä. Kysymys on hajujen ja makujen käyttämisestä viehekalastuksessa sekä tunteista, joita ne herättävät.

Hauki viehe suussa

Hauki saalistaa pitkälle näköaistinsa varassa, mutta monille muille kaloille ovat hajut ja maut tärkeitä.

Tahdommepa tai emme, me kaikki kalastajat käytämme myös hajuja ja makuja kalastuksessamme. Vaikka sitosimme siimaan upouuden vieheen suoraan paketista, lähetämme sen mukana myös tuoksuvat terveiset sormistamme ja lähes kaikesta mikä on ollut tekemisissä vieheen kanssa sen valmistuksen ja varastoinnin yhteydessä. Meitä paljon tarkemmilla aisteilla varustetut kalat voivat havaita vieheestä veteen jäävässä hajuvanassa monenlaisia ruokahaluja lisääviä  tai sitä vähentäviä vivahteita.

Kalat haistavat paremmin kuin me

Ihminen tunnistaa tuoksun perusteella melkoisen määrän aineita. Tervenokkainen lajitoveri voi aistia noin 1000 perushajua ja jopa 10 000 niistä koostuvaa erilaista hajua. Aistimiseen tarvittavia hajusoluja nenässämme on eri lähteissä ilmoitettujen tietojen mukaan 5–20 miljoonaa.

Kun kävelen kaupassa kemikaalihyllyjen välissä, alkavat nenäni ja silmäni vuotaa ja kurkussa tuntua palan tunnetta. Kadulla vastaan tepastelava puuteroitu ihminen saa minut yskimään. Olen selvästi herkistynyt monille tuoksuille. Varmaan kalojenkin joukossa on yksilöitä, jotka reagoivat eri tavalla outoihin tuoksuihin kuin parven muut eväkkäät.

Koiran hajuaisti on 1–10 miljoonaa kertaa niin herkkä kuin ihmisen. Koiramaailman mestarinuuskija on vihikoira, jonka hajuaistin herkkyys on 10-kertainen tavalliseen koiraan verrattuna. Mutta vihikoirakaan ei pärjää karhulle, joka voi aistia ruuan tuoksun jopa 30 kilometrin päästä. Kalojen hajuaistin on arvioitu olevan keskimäärin lähempänä karhun kuin ihmisen hajuaistia.

Kalojen hajuaisti vaihtelee lajista riippuen melkoisesti, mutta huonoimmatkin haistajat, kuten näköaistinsa varassa saalistava hauki, ovat moninkertaisesti ihmistä kyvykkäämpiä haistajia. Huippuhaistajia ovat kissakalat ja ankeriaat.

Kalojen makuaisti on ylivoimainen

Ihminen ja muut nisäkkäät pystyvät erottamaan viisi perusmakua: makean, suolaisen, happamen, karvaan (= emäksisen) ja umamin (= lihaisan). Teorian mukaan kaikki maut ovat näiden perusmakujen sekoituksia. Ihminen aistii maut kielen makunystyissä olevien noin 10 000 makusilmun avulla. Jokaisessa silmussa on noin 1000 reseptoria. Periaatteessa ihminen voisi tunnistaa 10 miljardia eri makua. Todellisuudessa makuaistimme on aika kehno ja paljolti kytköksissä hajuaistin kanssa.

Kaloilla voi olla kitalaessa olevien makusilmujen lisäksi makuaistimia myös kiduksissa, nielussa, ruokatorvessa ja ikenissä. Monilla kalalajeilla on makuaistimia myös suun ulkopuolella huulissa, leuassa, poskissa ja erikoistuneissa rakenteissa kuten viiksissä. Vesielementin todellinen ”uiva kieli” on kissakala, jolla on lähes 200 000 makusilmua, joista 20 000 on suun sisäpuolella ja loput sen ulkopuolella.

Mudun (minnow) makuaisti on testien mukaan häikäisevän herkkä ihmiseen verrattuna. Se pystyy aistimaan esimerkiksi hedelmäsokerin noin 2560 kertaan niin herkästi kuin ihminen. Suolaisen sen maistaa 205, happamen 164 ja karvaan 24 kertaa niin herkästi kuin me.

Houkuttelevuus on eri asia

Vaikka kala haistaa ja maistaa meitä tarkemmin, se ei tarkoita sitä että sitä kiinnostaisi samat haju- ja makuelämykset kuin meitä. Jos ihmisen mieltymystä kidesokeriin (= sakkaroosi) kuvataan luvulla 100, jää kalojen kiinnostus kyseiseen makuun yleensä alle 10:een. Kalat eivät siis näytä olevan makeanhimoisia.

Basseilla tehtyjen kokeiden mukaan ihmisen arvostamat makuaineet, kuten sokeri, suola, valkosipuli ja anis, eivät vedä vertoja luonnolliselle madon maulle. Asteikolla, jossa madonmaun houkuttelevuus on 100, saa anis 1, sokeri 2, valkosipuli 15 ja suola 20 ”pistettä”. Luvut ovat hieman summittaisia.

Mitä hajuja ja makuja sitten pitäisi käyttää, että saaliit paranisivat? Ensinnäkin aineen on oltava vesiliukoinen. Vaatimus sulkee pois esimerkiksi rasvat ja öljyt, sillä ne sekoittuvat veteen vain pisaroina (eli muodostavat geelin) eivätkä liukene siihen. Toiseksi kaloja ”virittävät” eniten hajut ja maut, jotka ovat niille tuttuja niiden luonnollisesta ravinnosta.

Kaloista suurin osa on petokaloja,  jotka seulovat veden mukanaan tuomista kemikaaleista niiden saaliseläinten erittämiä yhdisteitä. Jotkut kalat, kuten karppi, ovat kaikkiruokaisia syöden sekä kasveja että eläimiä. Vain pieni osa kalalajeista on puhtaasti vegaaneja.

Edellä kerrottu huomioiden vieheen kastaminen suolaliuoksessa tai kasveista saatavissa makuaineissa ei välttämättä lisää tippaakaan petokalan iskuhaluja. Sen sijaan saaliskalojen proteiinit voivat saada aikaan rajua liikettä pyrstölihaksissa kalan syöksyessä kita auki kohti suupalaa. Tarkemmin sanottuna avainasemassa ovat proteiinien rakenneosaset eli aminohapot.

Proteiinin koostuvat noin 20:stä aminohaposta, joihin eri kalalajit reagoivat eri tavalla. Sama houkutusaine ei siten toimi kaikille kalalajeille. Meillä tutuin houkutusaine lienee kirjolohen onkijoiden käyttämä syöttitahna, jolla saa joskus kirjolohen mutta ei juuri muita kaloja. Ainakaan itse en ole saanut, vaikka kirrelammessa on ollut myös ahvenia, haukia ja muita luonnonkaloja.

Jos ja kun kalojen makutottumukset paljastuvat lopullisesti ja teollisuus pystyy tuottamaan niihin perustuvia houkutusaineita, on mahdollista, että vieheet alkavat valikoida saaliskaloja entistä paremmin myös kemiallisin keinoin. Haluttaessa nousulohta vieheessä olevaan hajustehuopaan tartutetaan tiettyä houkutusainetta ja toivottaessa makean veden taimenta käytetään toista tahnaa. Kuhalle kelpaa parhaiten konsti kolmonen.

Luonnonsyötti vs. keinotekoinen

Näin äkkipäätä voisi tuntua siltä, että mikään ei voita tuoretta luonnonsyöttiä kalan mielenkiinnon herättämisessä. Sehän on sitä ravintoa, jota kala haluaa. Luonnonsyötin käyttäminen ei kuitenkaan tule aina kyseeseen. Se  voi olla kiellettyä tai hankalaa. Esimerkiksi jatkuvaa heittämistä ja takaisinkelausta vaativa heittokalastus ei tahdo onnistua täkykalaa tai matoa käyttämällä. Ongelmia voi tulla myös syöttien hankkimisen, kuljettamisen ja koukkuun kiinnittämisen kanssa.

Kompromissina on keinotekoisen vieheen ja syöttikemikaalin yhdistäminen. Houkutusaineissa käytetään eri syöttikalojen, katkojen, matojen, simpukoiden, heinäsirkkojen ja monien muiden eliöiden makuja. Ja kalastajien mieliksi myös aniksen, valkosipulin ja hedelmien tuoksuja, vaikka ne eivät välttämättä kaloja kiinnostakaan.

Toimivimmiksi houkutusaineiksi voivat osoittautua eräänlaiset kalojen ”huumeet”, jotka voivat ylittää houkuttelevuudessaan jopa luontaiset maut. Nämä lisäaineet ovat jo nyt eräiden viehevalmistajien tarkoin varjelemia salaisuuksia.

Houkutusaineiden saaliita lisäävä vaikutus riippuu myös kalastustavasta. Erimerkiksi Pure Fishing -yhtiön omien arvioiden mukaan niitä käyttävän heittokalastajan saalis voi kasvaa 15–20 %, mutta hyvin hitaasti viehettä liikutettaessa saalis voi olla jopa 50 % parempi. Erittäin valikoivia kaloja pyydystettäessä ero voi olla peräti 100–200 %.

 

Lähteet: IGFA World Record Game Fishes 2016 -julkaisun artikkeli The Science of Chemical Lures (by Dr. Keith Jones) ja Wikipedia.