Menneinä aikoina olivat kalat kookkaita ja niiden pyydystäminen kovaa työtä.

Piirros Kyläkirjaston Kuvalehden numerossa 6 vuonna 1886.

Piirros Kyläkirjaston Kuvalehden numerossa 6 vuonna 1886.

Kun tähän ikään mennessä on tullut koluttua kalavesillä jo kylliksi, alkaa mielenkiinto suuntautua yhä useammin myös kirjallisille kalapoluille. Historian harrastajana minua kiinnostavat erityisesti vanhat kalastuskuvaukset, joissa esitellään niin kalapaikkoja, kalastusmenetelmiä, eri kalalajeja kuin kalastajiakin sekä kaikkea aiheeseen liittyvää.

Seuraavan pienen kuvauksen löysin Kansalliskirjastoon digitoidun Kyläkirjaston Kuvalehden numerosta 6 vuodelta 1886. Suurin syy valintaan oli komea kuva, jollaiset olivat tuon ajan julkaisuissa harvinaisia.

Sampikalan pyynti.

Muutamissa Pohjois-Amerikan osissa on sampikala asukkaiden mitä tärkeimpänä otuksena, josta monta tuhatta henkilöä saa elatuksensa ja raha-ansionsa. Tärkein pyyntipaikka on Hydepark niminen pieni kaupunki Hudson-wirran rannalla. Sampikala pyydetään isoilla, noin 500 jalan pituisilla ja 30 jalan sywyisillä werkoilla, joiden silmät owat noin neliöjalan suuruisia, jotta pienemmät kalat sitä pyydettäessä pääseewät werkosta pois. Werkon toinen pää kiinnitetään rantaan, jonka jälkeen kalastajat weneessä laskewat werkon jokeen ja wetäwät sen toista päätä wähitellen rantaan päin. Werkossa olewa kala pysyy hywin hjiljaisena, siksi kuin sitä werkolla riwetaan weneesen nostamaan; silloin se kierteleiksi ja jukerteleiksi, kuten kuwasta nähdään, ja tämmöisissä tilaisuuksissa on suuri tatawuus ja maltillisuus kalastajissa tarpeen. Tärkein siitä saatawa tawara on sen mäti, jota walmistetaan ja sullotaan läkkiastioihin ja k a w i a r i n nimellä myydään herkkuna koko maailmassa.”

Saman vuoden kesäkuun 23. päivänä julkaistiin Keski-Suomalaisessa nimimerkki m:n vuodatus:

Korjattava epäkohta. Woimassa olewa asetus kalastuksesta säätää  muun muassa, ett’ei saa harjoittaa sellaista kalastustapaa kaaln kutuaikana, kuin on esimerkiksi: ”tarpominen, polskuttaminen ja kaikki muu menetys, joka tarkoittaa kalain ajamista melskeellä, niiden kutuaikana”. Kun siis esimerkiksi lahna, joka on, kuten yleisesti tunnetaan, erittäin arka kala, nousee kutuun rantaheinikoihin, ei silloin ole luwallista tilla nuottineen pauhaamaan ja häiritsemään kalan kutua. Wallan järjetöntä ja luwatonta on warsinkin se tapa, että kiwiä wiskomalla weteen koetetaan karkoittaa maasta lahnat ulos apajalle. Waan kuinkahan nykyaikana noudatetaan lain selwiä ja kalawesien omistajain todellista etua tarkoittawaa säädöstä? Usein on ainakin tämän kirjoittaja täällä Jyväskylän seuduissa itse nähnyt ja luulee sentähden yleisesti tapaa, että kun silloin arwataan lahnojen nousseen rannikoille, silloin riennetään niitä pyytämään nuotilla. Wieläpä näkee senkin, että kiwiä weteen paiskiloimalla ajetaan kutukalat ulos rannasta. Kun näin käy, estetään siis kalan siitos rannikolla, kalanpoikaset joutuwat sopimattomille paikoille ja hukkuwat ja niin tapahtuu moniaaan wuosikymmenen kuluttua, että esimerkiksi lahnan saanti, warsinkin sellaisilla ahtaimmilla wesillä, josta sopiwiakin paikkoja on harwemmassa, joko kokonaan loppuu taikka ainakin wähenee ihan mitättömäksi. Onhan siis aiwan järjellistä ja toiwottawaa, ett’ei anneta hetkellisen, mahdollisen woiton himon ijäksi tulewilta ihmispolwilta häwittää niin tärkeätä elatuskeinoa, kuin kalastus meidän wesirikkaassa isänmaassamme on, ja että enemmän kuin ennen noudatetaan lakia ja peljätään sitä tällaisen rikoksen edeswastausta, jota uhkaawat Rakennuskaaren wiidennen luwun §§ 37 ja 46.”

Lahnan lähes myyttistä kutuajan arkuutta on korostettu näihin päiviin asti monissa muissakin yhteyksissä. Erittäin yleinen tieto kertoo, että kirkonkellojakaan ei ennen soitettu lahnankutuaikana etteivät arvokkaat kalat säikkyisi pois lisääntymispaikoiltaan. Nykyisin kassikasvatetun merilohen ja muun rajantakaisten kalojen syöjäkansamme ei tunnut ymmärtävän lahnan ja muiden särkikalojen päälle juuri mitään ainakaan ruokakalana. Mikä alennustila suomalaisessa kalastuskulttuurissa!

Edelleen saman vuoden syyskuun 1. päivänä kirjoittaa nimimerkki ”Kalastukseen osatoin” Kaiku-lehdessä muun muassa näin:

”Wielä ajattelen wähäisen syyskalastuksesta. Tässä on laki kutema-ajan rauhoittamisesta. Tämä onkin wälttämätöin ja pitäisi wielä lujemilla lukuilla tämä aika sulkea. Tällä ajalla on määräämätön loppu. Rauhoitusiaika on syyskuun 10 p. alkain aina joen jäätymiseen asti. Lohen kuteminen ei sillä lailla tapahdu. Ajan alku on oikein mutta sen päättyminen pitäsi olla luonon toimittamassa ajan muodossa.

Täällä ylhäällä ei Lokakuun alkupäiwinä ole ainoatakaan lohta, jolla olisi enään mätiä eli maitia, waan kaikki on jo juossut pois. Mutta yhtälailla luetaan se kutema ajaksi, mistä syystä, sitä en tunne. Tälle olisi, niin paljon kuin minä ymmärrän suotawa joku ajan loppu ja että kutemisen loputtua saisi niitä pyytää, sillä niistä ei ole enään kellenkään hyötyä waikka säilytetään. Hywin usein nähdään, että niitä on jäätynyt kiini jokeen, ja myös kewäillä esim.wiime kewännä on paljon nähty toisen syksyllisiä lohia, jotka ei enään ole lohia eikä haukia! Jumala tietää kuinka paljon niitä joihin tarttuneena huilaa alas.

Jos kuinka pitkäksi otettaisiin kutema aika, niin 5 p. Lokakuuta täälä ylimaassa ei ainoatakaan mätijywäistä löydy enään kalalta eikä usein saattaisikaan enään mitään pyytöä toimittaa silloin, mutta jos saattaisi, niin pitäisi se olla suotua. — olemme yksimielisesti toiwomassa että armollinen Esiwalta ottaa huomioon meidän toiwomme laatiessaan uutta kalastuslakia, kuulematta niitä kuiskutuksia joita ijanikuiset suurta etua nauttijat, oman woiton pyynnöstä hiipien kuiskuttawat, että tämä kallis Jumalan lahja pitäisi aina edelleen seisoa heidän waatiwan woimansa wallassa, mutta toiwomme, että kerranki kuin armollinen Esiwalta on ottanut asiasta waaria, kallistaa korwansa asattomain puoleen ja suopi sille oikean kristillisen määrätyn muodon.”

Kuinkahan suurta herkkua se voimansa loppuun kuluttaneen ja laihtuneen mustan kutulohen liha olikaan? Mutta toisaalta: nälkäinenhän syö vaikka jänistä!