Sähkökauppias toivoo lisää elektronien vipinää sähköverkkoon – vaelluskalojen ystävä vettä kalateihin.

Kissakosken kalatie Hirvensalmella

Kun Suomi on kiistämättä nostettu kansakuntien kärkikastiin niin talouden kuin sivistyksenkin mittareilla mitattuna, on korkea aika tarkastella millä hinnalla se kaikki on tapahtunut. Sodan hävinnyt maa maksoi uhmapäissään kaikki sille sälytetyt epäoikeudenmukaiset sotakorvaukset, ja tuli samalla kehittäneeksi vahvan ja runsaasti energiaa tarvitsevan teollisuuden. Vihreän kullan jalostaminen vaati vettä ja voimaa, jotka otettiin säälimättä ennen niin kalaisista koskistamme. Tavaroiden teollinen tuotanto ja teollisuudeksi muuttunut ruuan alkutuotanto pilasivat maata, vettä ja ilmaa.

Äänekosken tehtaiden alapuolinen Kuusaankoski oli 70-luvulla niin saastunut, että vastasyntynyt esikoiseni sai sen partaalla pahan allergiakohtauksen pelkästä haisevan ilman hengittämisestä. Itse sain pienestä huikasta Jyväsjärveä ankaran vatsataudin, kun erehdyin varhaisena juhannusaamuna sillä janoani sammuttamaan (Oi nuoruus!). Eteläisin Saimaa oli tehtaiden edustalla kalatonta huttua. Toimiessani opettajana Pieksämäen maalaiskunnassa huomasin kemian tunnilla keitinlasiin laskemassani vedessä öljypisaran. Myöhemmin selvisi, että joku paukapää oli dumpannut jäteöljyä pohjavesialueelle.

Kansakunta kuitenkin heräsi ennen kuin oli liian myöhäistä. Tehtaat ja taajamat alkoivat vähentää päästöjään ja käyttää luonnonvaroja säästeliäämmin. Ympäristölle vaarallisten aineiden pääsyä luontoon onnistuttiin rajoittamaan tehokkaasti. Saastuneimmilla paikoilla maaperää puhdistettiin suurin kustannuksin. Muutos alkoi pikkuhiljaa näkyä ja ympäristön tila parani. Kuusaa on nykyisin upea kalapaikka, Jyväsjärvellä kelpaa viettää vapaa-aikaa ja Lappeenrannassa löyhkää vähemmän kuin ennen.

Tähän väliin kuuluisi tietysti heitto Talvivaarasta, mutta olkoon.

Ongelmiakin jäi. Maatalouden ravinnepäästöt vesistöihin eivät ole vähentyneet samassa suhteessa kuin teollisuuden ja taajamien päästöt. Maatalouden päästöjä voidaan kuitenkin vielä karsia oikeilla viljelymenetelmillä, kuten esimerkiksi sijoituslannoituksella ja suojavyöhykkeillä. Turvesoillakin olisi nuijalle töitä, sillä veriruskeina alapuolisiin vesistöihin valuvat kuivatusvedet eivät ole mikään tervetullut huomenlahja järvien eliöstölle eikä ranta-asukkaille.

Räikein korjaamaton asia on koskiemme ärjyn lähes täydellinen vaimentaminen häikäilemättömän voimalaitosrakentamisen yhteydessä. Siinä ei vaelluskalojen eikä kalastajien kohtalo paljon painanut, kun valettiin teräsbetonia poikki virran. Jonnekin tehtiin silmänlumeeksi jotain nousuteiden tapaista, lähes tai täysin toimimattomia ”kalahissejä” ja muita omistajatahon omantunnon virtuaalisia puhdistimia. Muutaman vuoden hakkasivat lohet, taimenet ja siiat päätään seinään – sitten tuli kalahaudanhiljaisuus.

Suomessa on tällä hetkellä yli 220 vesivoimalaa, joiden yhteenlaskettu teho on noin 3100 megawattia. Suurimmillaan vesivoiman osuus kaikesta sähköntuotannosta oli 1950-1960-luvuilla, jolloin se oli 90 prosentin luokkaa. Millaisen kasan rahaa nuo myllyt ovat vuosien mittaan omistajilleen tahkonnetkaan!

Koskistamme on vuosikymmenien mittaan kiskottu taatusti niin paljon tuottoa, että osan siitä voisi jo käyttää luonnolle aiheutettujen vahinkojen korjaamiseen. Pitäisi olla itsestään selvää ja kunnia-asia, että jokaisen vesivoimalan yhteyteen rakennetaan toimivat kalatiet vaelluskaloille. Muutaman vesikuution uhraaminen sekunnissa ei voi olla kynnyskysymys suuren, jo ajat sitten valmistuneen ja rakennuskustannukset kuolettaneen vesivoimalan kannattavuudelle. Välttämättä sähkönsaanti ei edes vähene, jos kalatien rakentamisen tai ohijuoksutuksen lisäämisen yhteydessä parannetaan myös voimalateknologiaa. Nykyaikaiset turbiinit toimivat paremmalla hyötysuhteella kuin vanhat.

Eikä sen kalatien tarvitse olla mikään kolkko betonilaatikoiden sarja, jossa vesi vuotaa aukkojen kautta tasolta toiselle. Kalatiet pitäisi pyrkiä laatimaan niin luonnonmukaisiksi, että osa kaloista jää niihin jopa kutemaan ja että ne tarjoavat hyvän kasvuympäristön kalanpoikasille. Näin saataisiin takaisin edes osa lisääntymisalueista, jotka tuhottiin koskia rakennettaessa. Ainahan latvavesillä ei edes ole jäljellä kutupaikkoja.

Hiitolanjoen Kangaskosken pienvoimala torppaa Laatokan lohen nousun.Muutamia vanhentuneita pienvoimaloita voisi varmasti purkaakin, miksei vähän isompiakin. Äärimmäisessä tapauksessa puron tukkiva, entisen myllyn paikalla oleva voimalaitos antaa sähköä vain yhden perheen käyttöön, mutta tukkii vaellustien koko kylän tavoittelemilta kaloilta. Yhden hyöty vastaan kaikkien etu? Kuinka yhteiskunta voisi palkita ympäristöään ajattelevan pienvoimalan omistajan, joka rakentaa toimivan kalaväylän tai peräti purkaa voimalansa?

Monia pieniä peltomaiden läpi virtaavia puroja vaivaa hirmuinen rehevöityminen, mikä on tehnyt ne arvokaloille mahdottomiksi paikoiksi lisääntyä ja elää. Pohjat ovat liettyneet ja etenkin jokisuut kasvavat niin tiheää ruovikkoa, että kalat eivät kirjaimellisesti edes pääse tunkeutumaan niiden läpi ylävirtaan. Kun elintarviketuotantoa tuetaan, eikö tukea voisi ohjata nykyistä enemmän myös maatalouden pilaamien pienvesien kunnostamiseen?

Pienimuotoinen taimenenkalastus maatilan läpi virtaavasta purosta voisi olla todellinen myyntivaltti. ”Tuotantomme on ympäristöystävällistä!” Maatilamatkailu saisi aivan uusia ulottuvuuksia. Puhumattakaan alapuolisten vesien kalastusmatkailu, kun järvillä syönnöstäisi luonnossa syntyneitä villitaimenia.

Takavuosien poliittiset päättäjät ja virkamiehet myönsivät voimayhtiöille rakennuslupia aivan liian löyhin perustein. Joko he eivät ymmärtäneet vaelluskalakannoille aiheuttamaansa vahinkoa, tai mikä raskauttavinta, eivät välittäneet. Nyt olisi korkea aika alkaa oikeasti korjata vahinkoja. Kalakantojen kohentaminen on mahdollista, vaikka suuria voimaloita ei purettaisikaan.

Järvilohen ja -taimenen ystävänä itseäni harmittaa eniten Saimaan vaelluskalakannoille tuhoisaksi koitunut Pielisjoen valjastaminen. Kuurnan (omistaja Pohjois-Karjalan sähkö Oy) ja Kaltimon (UPM Kymmene) voimalaitosten ohi pitäisi ehdottomasti rakentaa toimivat kalatiet ja joen jokaisen vähänkin kutupaikaksi kelpaavan kohteen kunnostaminen olisi toteutettava.

Itsensä Alvar Aallon suunnitteleman ja vuonna 1955 valmistuneen Pamilon voimalaitoksen nykyinen omistaja Vattenfall Oy on imagotappioista välittämättä valittanut päätöksestä nostaa Ala-Koitajoen minimivirtaamaa nykyisestä 2 kuutiometristä sekunnissa keskimäärin 5 kuutiometriin sekunnissa. Valitus ratkaistaneen lähiaikoina. Toivon sydämestäni, että Ala-Koitajokeen saadaan lisää vettä lohikalojen viihtyvyyden parantamiseksi. Suuren energiajätin kannattavuus ei kerta kaikkiaan voi olla kiinni kolmesta kuutiometristä vettä sekunnissa. Jos Ala-Koitajoki ja lohikalat kuitenkin häviävät, uskon että monet valistuneet kuluttajat harkitsevat uudelleen mistä sähkönsä ostavat.

Lisää virtaa vaelluskaloille!