Voiko kalareissu ilman kotiin kannettavaa saalista olla oikeasti virkistävä ja muistorikas kokemus?

Tapahtumapaikka kesäasussaan

Vielä viime vuosituhannella olisin vastannut, että ei ikinä. Pidin puheita raittiissa ilmassa liikkumisesta, maisemien ihailusta ja eväiden napostelusta pelkkänä hurskasteluna. Näkihän sen siitäkin, että kavereiden kalajuttujen ja eräkirjojen kertomusten keskiössä ovat vain toinen toistaan suuremmat saaliskalat. Ani harva muistelee vielä vuosien jälkeenkin tärpittömiksi jääneitä kalareissujaan.

On kuitenkin pakko tunnustaa, että kalattomienkin kalastuspäivien tunnelmia kehuneet, itseäni kokeneemmat vanhan polven kalastajat olivat oikeassa. Kalareissu voi olla onnistunut, vaikka saalista ei tulekaan. Omakohtaisesti mieliin jäävimpiä nollareissujani ovat olleet ne, joilla olen kokenut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Viime sunnuntaina äänestyksen ja sitä seuranneen kotona syödyn juhlavan lounaan jälkeen huomioni kiinnittyi siihen, että tuuli oli vielä iltapäivälläkin olemattoman heikkoa eikä sateestakaan näyttänyt olevan uhkaa. Ja oli kuta kuinkin täydenkuun aika. Tapahtuisikohan nyt se, mitä olin koko syksyn odottanut?

Siitä piti ottaa selvää. Lämmintä kampetta päälle, auton peräkonttiin pari vapaa, viehelaatikko ja pakkasesta pieni paketti kookkaita kuoreita täkykaloiksi. Vajaan puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme jo ”salaisessa” venerannassamme, jossa meitä odotti vihreän pressun alle kätketty soutuvene. Koska tarkoituksemme oli vain pistäytyä lähivesillä, emme raahanneet mukanamme sähkötuupparia emmekä raskasta akkua kuten tavallisesti.

Kevyen ja vähäisen varustuksen ansiosta olimme muutamassa minuutissa jo tosi toimissa. Kiinnitin toisen vavan siimaan erään Kestävän kalastuksen viehekisaan osallistuvan vaapun ja toiseen verrokiksi kuoreella syötetyn raksihupun. Painoja en lisännyt kumpaankaan siimaan, sillä halusin kalastaa niin läheltä pintaa kuin suinkin. Herkkäliikkeinen vaappu uida tiritti omassa luonnollisessa noin 1-2 metrin syvyydessään ja raksitapsin päässä oleva iso lukkoleikari riitti pitämään soudetun syötin juuri ja juuri pinnan alla.

Sousin aluksi länteen aivan pohjoisrannan tuntumassa, koska halusin kalastaa niin tyvenessä kuin suinkin. Heikko pohjoinen tuulenvire, joka tuskin edes tuntui poskella, pystyi rikkomaan pinnan kauempana selällä. Tuon tuostakin katsoin taakseni veneen etupuolelle ja odotin näkeväni tiettyjä merkkejä.

Vaimo sen kuitenkin ensimmäisenä havaitsi, lähes olemattoman kihinän peilityynessä vedessä suuren kallion edustalla. Kuoreparvi oli noussut pintaan kymmenien metrien syvyydestä. Tätä oli odottanut koko syksyn. Tähän hehtaarin alueella kuhisevaan valtavaan kuoreparveen halusin tarjota omia vieheitäni. Olisiko parven kimpussa myös järvilohia tai taimenia? Huomaisivatko ne vieheeni tuhansien suupalojen joukosta? Kelpaisivatko tarjoukseni niille?

Sitten sen näimme. Vain parinkymmenen metrin päässä veneestämme nousi pintaan neljä tai viisi kookasta järvilohta, jotka tekivät syöksyjä eri suuntiin ja sananmukaisesti ryystivät aivan pintakalvoon nousseita pikkukuoreita. Paksut selät ja kookkaat pyrstöt kielivät kalojen hyvästä kunnosta.

Henkeäsalpaava näky!

Sousin niin varovasti kuin pystyin lohiparven ohi ja yritin uittaa vieheeni kalojen kohdalle. Odotin rajua tärppiä milloin tahansa, mutta tuloksena oli vain kalojen katoaminen kuin taiottuna. Poissa olivat niin valtava kuoreparvi kuin lohetkin. Vain yksi ainoa lohen kidasta tipahtanut vahingoittunut kuore räpiköi pintakalvossa kuin jättiläishyönteinen.

Olimme säikyttäneet kalat ja menettäneet mahdollisuutemme kalakesän lottopottiin. Soutelimme vielä pari tuntia alueella ja odotimme näytelmän toistuvan, mutta ilman tulosta. Tuloksena oli vain pari tärppiä testivieheisiin.

Kotimatkalla ja vielä kotonakin olimme molemmat sitä mieltä, että se oli koko kesän hienoin kalareissu. Sillä kannalla olen vieläkin!