Neulamuikku oli ennen herkkusuiden mieliruoka – nyt eläinten reuhua tai kompostin täytettä.
Saimaan ja koko Suomen tärkeimmän sisävesikalan kalastusta ja kohtaloa pohtiessani mieleeni muistui hiihtoloma Puruvedellä talvella 1978. Vietimme muistorikkaan viikon Hummonselän rannalla Ruokkeen lomakylässä 19. – 24.2. yhdessä esikoistyttäremme ja appivanhempieni kanssa. Purevasta jopa -30 asteen pakkasesta ja sen ajan vaatimattomista varusteista huolimatta hiihdimme ja kävimme pilkillä joka päivä.
Eräs mielenkiintomme kohde oli selälle jo aamuhämärissä ilmestynyt nuottaporukka, jonka toimintaa pääsin seuraamaan. Juttu luisti mukavassa seurassa ja sain samalla tietoa sen ajan ammattikalastuksesta. Puruveden muikku oli silloin käsite, maankuulu kalaherkku. Seuraavassa kaksi albumini sivua sellaisena kuin ne yli 34 vuotta sitten kirjoitin. (Nyt jo kellastuneet kuvat otin ensimmäisellä järjestelmäkamerallani, itäsaksalaisvalmisteisella Praktikalla, joka petti minut myöhemmin Lapin matkalla Inarinkönkäällä. Mutta se on jo toinen tarina).
Nuottaaminen työllisti vielä 70-luvulla melkoisen joukon ihmisiä ja se näytti kaikesta päätellen olevan myös taloudellisesti kannattavaa, vaikka yhteiskunnalta ei tainnut vielä siihen aikaan kovin paljon tukea herua. Nykyisin ammattikalastusta tuetaan melkoisen avokätisesti, mutta siitä huolimatta ala ei kiinnosta kovinkaan monia yrittämään. Suuntaus on ollut valitettavan samankaltaista kuin maataloudessa, vain suuri on kaunista.
Söimme lomamme aikana useana päivänä paistettuja neulamuikkuja. Vieläkin tunnen niiden rapeuden ja herkullisen aromin kielelläni. Voi niitä aikoja!
Vertailun vuoksi uutinen neulamuikun kohtalosta nykyajan Suomessa. Voi näitä aikoja!
