Onko kestävän vapakalastuksen periaate vapauttaa suojeltavat kalat itse kestävällä pohjalla? Kuinka suuri osa vapautetuista kaloista kuolee?

Tärppiä odotellessa

Vaikka yksi kestävän kalastuksen kulmakivistä on vapauttaa alamittaisten kalojen lisäksi myös kookkaampia uhanalaisia kaloja, ei sitä pidä samaistaa puhtaaseen pyydystä ja päästä -kalastukseen, jossa pyritään vapauttamaan kaikki koukutetut kalat. Koska osa vapautetuista kaloista menehtyy, on täysin mahdollista, että intohimoinen C&R-kalastaja voi tappaa tahtomattaan enemmän kaloja kuin kalastaja, joka tyytyy ensimmäiseen mittakalaan ja lopettaa kalastuksen siltä päivältä.

Yksihaarakoukku vatsalenkissäAsun Saimaan rannalla ja kalastan silloin tällöin myös uhanalaisia lohikaloja. Ajattelevana olentona ajauduin vuosia sitten eettisiin ongelmiin. Kuinka moni arvokala kuolee harrastukseni sivutuotteena turhaan? Toisaalta tiedän, että luparahoillani ja vapaaehtoisesti maksamillani istutusrahoilla istutetaan vuosittain kymmeniä järvilohen ja taimen poikasia. Olenko nettotappaja vai kalakannan kohentaja?

Ynnäillessäni viiden viime kauden saldoa päädyin tulokseen, että olen ottanut kappaleissa laskettuna saaliikseni noin kymmenesosan rahoillani istutetuista lohista. Kiloissa laskettuna saatan olla jopa plussan puolella, joten luonnonravintoa syöneet istukkaat ovat tuottaneet sijoitukselleni lisäarvoa, vaikka en ole sitä tavoitellutkaan. Kalastusvälineisiin, veneisiin ja polttoaineisiin hupenevat rahat pitävät kuitenkin huolen siitä, että kalastukseni on todella kaukana taloudellisesti kannattavasta touhusta.

Vaikka olen saanut takaisin vain 10 % rahoillani istutetuista lohikaloista, en voi paukutella henkseleitäni sen johdosta, että 90 % ”omista kaloistani” uisi vielä vapaana vesistössä. Osa istukkaista kuolee luonnollisista syistä muun muassa petokalojen syöminä ja valtaosa muiden kalastajien toimesta. Mutta ei siinä kaikki: lisään itsekin kalastuskuolleisuutta, sillä kaikki vapauttamani kalat eivät selviä hengissä.

Koin kiihkeimpien vetouisteluvuosieni aikana 90-luvulla useita kalastustilanteita, jotka saivat minut pohtimaan harjoittamaani kalastusta. Parhaimmillaan – tai pikemminkin pahimmillaan – yli 10:llä vavalla tarjoamaani vieheviuhkaan tarrasi päivän mittaan jopa 20 lohta ja taimenta, joista lähes kaikki olivat takaisin päästettäviä ”pätkiä”, kuten siihen aikaan sanottiin. Kun vieheinä oli kahdella tai peräti kolmella kemiallisesti teroitetulla kolmihaarakoukulla varustettuja vaappuja, kaloille aiheutuvia vaurioita ei voinut aina välttää.

Vaikka lohenpenikka olikin yleensä kiinni suupielestään, oli se usein samalla kiinni myös kyljestään tai jopa silmästään – tai tarttui vielä vapautustilanteessa vieheen vapaisiin koukkuihin. Surkeita näkyjä olivat myös kylkitartutukset, joissa kalan nahka oli venynyt pussille, kun kala otettiin nopeasti ylös veneen vauhtia hiljentämättä. Tuulisena päivänä saattoi sattua, että vieheen jatkona loikonut ja kuoliaaksi virunut alamittainen kala huomattiin vasta kotiin lähdettäessä, kun releet kelattiin veneeseen.Vieheen aiheuttamia vaurioita järvilohessa

Siirtyessäni satunnaiseksi raksikalastajaksi alamittaisten osuus saaliissani väheni ja kalojen vapauttaminen helpottui, vaikka käytinkin aluksi kahden kolmihaarakoukun viritelmää. Raksihuppu liukuu yleensä siimassa ylemmäksi, jolloin siiman päässä olevien koukkujen irrottaminen kalasta on jonkun verran helpompaa kuin monikoukkuisen vaapun tapauksessa.

Pohdintani johti kalastuselämäni muutokseen ja aloin puhua koukkujen vähentämisen puolesta. Kirjoitin noin 13 vuotta sitten Erä-lehteen (2-2000) artikkelin Viehevero vähemmäksi, jossa otin joidenkin mielestä liiankin rohkeasti kantaa viehekalastuksen kaloille aiheuttamiin vaurioihin. Arvelin uistelijoiden aiheuttavan tahtomattaan jopa tuhansien alamittaisten järvilohien ja taimenten kuoleman vuosittain. Kerroin lämpimän veden aikaan tapahtuvan pintauistelun haitallisuudesta järvilohen vaelluspoikasille. Arvostelin myös kalastuskilpailujen sääntöjä. Eräs käyttämäni väliotsikko oli ”Yksi kolmihaara riittää”.

Kaksihaarainen koukkuNäin jälkeen päin ruodittuna olisin voinut kirjoittaa monta asiaa toisin, mutta tehty mikä tehty. Vaikutin jutullani ainakin itseeni, sillä olen pyrkinyt kalastamaan puheitteni mukaisesti. Monikoukkuiset lohivaaput vaihtuivat yhdellä kolmihaarakoukulla varustettuihin vetopelteihin, ja rakseissa aloin käyttää vain yhtä kolmihaarakoukkua. Parina viime vuonna olen kokeillut rakseissa myös yksihaaraisia koukkuja. Lisäksi olen vähentänyt haukivieheitteni koukutusta ja painanut väkäsiä lyttyyn.

Olen uistellut kohta jo vuosikymmenen ajan vuonna 2003 julkaistun Järvilohistrategian periaatteiden mukaan enintään kuudella vavalla. Lohta ja taimenta kalastaessani tyydyn pääsääntöisesti päivän ensimmäiseen mittakalaan, jonka jälkeen suuntaan kokan kohti kotirantaa. Saimaan nieriät olen jättänyt kokonaan pois ruokavaliostamme. Jäätyäni eläkkeelle vajaat kolme vuotta sitten en ole saanut enää kiksejä turhasta haukien väsyttelystäkään. Hauki on kuitenkin niin hyvä ruokakala, että otan yleensä saaliiksi sopivan kokoiset yksilöt, joita tulee muun kalastuksen ohessa.

Kestävän kalastuksen valossa tarkasteltuna mielekkäintä kalastustani ovat ahventen onginta ja särkien pilkkiminen, joita harjoitettaessa saalismäärän säännöstely on kaikkein helpointa. Kalastuksen voi aina lopettaa, kun saalista on sopivasti.

Vapautettujen kalojen kuolleisuus

Kuinka suuri osa vapautetuista järvilohista kuolee niille aiheutuvien vaurioiden vuoksi? Kysymykseen tyhjentävästi vastaavalle voisi antaa vaikka Nobelin palkinnon. Maailmalla eri kalalajeilla vaihtelevissa olosuhteissa tehdyt sadat tutkimukset ovat tuottaneet toinen toistaan erilaisempia ja usein myös keskenään ristiriitaisia tuloksia. Jos antaisi pirun istua olkapäällään, voisi raportteja valikoidusti lukemalla ja tulkitsemalla saada tukea melkein mille tahansa olettamukselle.

Yksi koukku riittää

Eräs mielestäni melko uskottavalta vaikuttava tutkija on Kendall Warner, joka selvitti vapautettujen kalojen kuolleisuutta jo 70-luvulla Amerikan mantereella. Warner arvioi järvestä kalastettujen ja tarkkailualtaaseen vapautettujen järvilohien (landlocked salmon) koukutuskuolleisuudeksi (hooking mortality) 8 – 18 % ja virrasta pyydettyjen kalojen kuolleisuudeksi 22 %. Kasvattamosta (hatchery) pyydystettyjen kalojen selvästi alempi kuolleisuus (3,3 – 5 %) hieman ihmetyttää. Voisiko se johtua siitä, että kasvatettu kala ei tappele itseään yhtä näännyksiin kuin luonnon kala?

Kendallin mukaan syksyllä pyydettyjen järvilohien koukkukuolleisuus on tilastollisesti merkittävästi vähäisempi kuin keväällä pyydettyjen. Vapautetun kalan koolla ei puolestaan ollut merkitsevää vaikutusta kuolleisuuteen. Kendall ei havainnut merkitsevää ero edes yksi- ja kolmihaarakoukkujen välillä eikä sillä, kalastettiinko lohet perholla vai vieheellä. Monissa muissa tutkimuksissa viehe- ja koukkutyyppien välille on löydetty eroja.

Kaksi yksihaaraista koukkuaWertheimerin tutkimuksessa vuonna 1988 kävi ilmi, että vetouistelemalla kalastettujen kuningaslohien (chinook) koukkukuolleisuus oli alle 25 %. Jokien suualueilta pyydettyjen hopealohien (coho) kuolleisuuden todettiin (Vincent-Lang, 1993) olevan suurempi kuin ylempänä joesta kalastettujen.

Olosuhteista ja tutkijasta riippuen koukkukuolleisuudeksi on saatu puronieriälle lukemia väliltä 0 – 57 %, taimenelle 0 – 28 %, kuningaslohelle 6 – 25 %, hopealohelle 6,8 – 69,3 %, harmaanieriälle 7 – 14 % ja kirjolohelle peräti 1 – 95 %.

Tutkimukset koukkutyypin vaikutuksesta vapautettujen kalojen kuolleisuuteen ovat erikoisen mielenkiintoisia. Ehkä hieman yllättäen monet tutkijat ovat päätyneet siihen tulokseen, että kuolleisuus on pienempi käytettäessä kolmihaarakoukkuja kuin yksihaarakoukuilla kalastettaessa. Springerin jo vuonna 1967 tekemän tutkimuksen mukaan yksihaarakoukulla ja syötillä pyydystettyjen kirjolohien kuolleisuus oli 36 %, perholla pyydettyjen 7,9 % ja kolmihaarakoukkuisella lusikkauistimella pyydettyjen vain 2,8 %. Toki päinvastaisiakin tuloksia on saatu vaikka kuinka paljon.

Onpa maailmalla tehty sellainenkin tutkimus (Nufter ja Alexander, 1992), että kahdella kolmihaarakoukulla varustetuilla ”rapaloilla” kalastettaessa vapautettujen kalojen kuolleisuus on 0 %!

Kumpi on kalalle pahempi: väkäsellinen vai väkäsetön koukku? Väksetöntä koukkua pidetään yleisesti kalalle vähemmän kivuliaana, mutta ainakin joidenkin tutkimusten mukaan väkäsetön koukku tappaa siinä missä väkäsellinenkin, joidenkin mielestä jopa pahemmin sen paremman tunkeutumiskyvyn vuoksi. Falk ja Gillman (1975) arvioivat hauen kuolleisuudeksi pyydystä ja päästä -kalastuksessa 5,3 % väkäsellisiä koukkuja käytettäessä ja 10,5 % väkäsettömillä koukuilla.

Suuri koukku tappaa tutkimusten mukaan kaloja todennäköisemmin kuin pieni koukku. Etenkin pienet kalat ovat suuressa vaarassa menehtyä, jos ne tarttuvat kookkaaseen koukkuun. Allekirjoitan tämän!

Entäpä syötin tai vieheen tyyppi? Monilla kalastuspaikoilla saa käyttää vain perhoja, koska niiden oletetaan olevan vapautettaville kaloille vähemmän haitallisia. Warner (1979) tutki perhoilla, tekovieheillä ja madolla kalastettujen atlantinlohien kuolleisuutta ja päätteli, että erot riippuvat pitkälti käytetystä kalastustekniikasta, joka vaikuttaa siihen miten koukku kiinnittyy kalaan.Yksihaarakoukku vetopellissä

Shetter ja Allison (1955) selvittivät, että perholla ja luonnollisella syötillä kalastettujen ja sitten vapautettujen kalojen kuolleisuus oli puronieriällä vastaavasti 3,0 % ja 40,1 %, taimenella 0 % ja 20,3 % sekä kirjolohella 11,3 % ja 25,4 %. Lukemastani tutkimusyhteenvedosta ei kuitenkaan ilmene, millä tavalla luonnollisella syötillä oli kalastettu. Kala yleensä nielee paikallaan olevan syötin syvälle, mutta liikkuvaan syöttiin (esim. vedetty raksi) kätketty koukku tarttuu tavallisesti kalan suupieleen, mistä se on helppo irrottaa.

Siitä tutkijat näyttävät olevan melkoisen yhtä mieltä, että vapautettujen lohikalojen kuolleisuus kasvaa selvästi veden lämpötilan kohotessa.

Amerikkalaisissa tutkimuksissa atlantinlohen (ja järvilohen) koukutuskuolleisuus on arvioitu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pienemmäksi kuin muiden lohikalojen. Omasta mielestäni Saimaan järvilohen alttius menehtyä vapauttamisen jälkeen on kuitenkin suurempi kuin esimerkiksi taimenen.

Lähes kaikki edellä esitetyt hajatiedot on poimittu Maurice I. Muoneken ja W. Michael Childressin vuonna 1994 tekemästä tutkimusten yhteenvedosta A Review for Recreational Fisheries. Lisää tutkimuksia löytyy pilvin pimein, kun syöttää hakukoneelle sanat hooking mortality.

Kestävän kalastuksen viehe

Lupauduin viime talvena Saimaan lohikalat -hankkeen ja Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen järjestämän Kestävän kalastuksen viehe 2012 -kilpailun tuomariston jäseneksi. Kyseessä on suunnittelukilpailu, jossa pyritään löytämään kestävän kalastukseen soveltuvia järvilohi- ja taimenvieheitä. Kilpailutöiden jättöaika päättyi elokuussa ja nyt on vuorossa vieheiden koekalastus ja myöhemmin syksyllä palkittavien vieheiden valinta.

Kolmihaarakoukku leikarillaKisaan ilmoittautui 11 viehettä, joista valtaosa on melko perinteisen näköisiä vaappuja koukutusta lukuun ottamatta. Tavallinen ratkaisu on esimerkiksi yhden kolmihaarakoukun käyttäminen tai kolmihaarakoukun korvaaminen yksihaaraisella. Lisäksi kilpailutöiden joukossa on pari raksihuppua ja yksi raksimaisesti pyörähdellen uiva yksikoukkuinen viehe. Viidessä tai kuudessa tapauksessa kilpailuun lähetetty viehe on muutettu kestävän kalastuksen vieheeksi yksinkertaisesti koukutusta muuttamalla, mutta toinen puoli kisavieheistä näyttää suunnitellun varta vasten tarkoitukseensa.

Tämän jutun kuvissa on esimerkkejä muutamien kilpailuvieheiden koukutuksista. Kaikki vieheet arvosteluineen ja käyttökokemuksineen näet aikanaan joulukuun ERÄ-lehdessä.

Kilpailuun osallistuvat vieheet ovat kaikki taitavaa työtä eikä niiden viimeistelyssä ole juuri huomauttamista. Myös uintiliikkeet on viritetty maukkaasti kohdalleen ainakin ihmissilmin katsottuna. Syksyn mittaan tulemme näkemään, kuinka hyvin vieheet kalastavat ja kuinka ne täyttävät kestävän kalastuksen vaatimukset. Eräs tärkeimmistä kriteereistä on tietenkin se, että viehe vahingoittaa vapautettavia kaloja mahdollisimman vähän.

Kilpailuvieheitä kokeillaan Saimaan ja Pielisen vesialueilla neljän kalastajan voimin. Kolme koekalastajaa kalastaa Joensuun suunnalla ja allekirjoittanut yrittää nyhjätä täällä läntisellä Saimaalla, jossa kausi on ollut tähän asti huolestuttavan vähäkalainen. Toivottavasti kepit kuitenkin vielä kumartelevat koekalastuksen jatkuessa aina marraskuun puoliväliin saakka.

Kestävän kalastuksen periaatteista ja oikeista tavoista vapauttaa saaliskala hyväkuntoisena saa mainiota oppia Future Missions Oy:n laatimasta julkaisusta Näkökulmia järvilohen kestävään kalastukseen. Tästä erittäin suositeltavasta oppaasta on saatavana myös paperiversio.