Kestävän kalastuksen aate on esillä useissa vesiluontoon liittyvissä hankkeissa. Kestääkö kalastus suosittuna harrastuksena myös tulevaisuudessa?
Saimaan punalihaisilla lohikaloilla ei mene kaksisesti. Luonnossa syntyneitä taimenia on todella vähän, nieriöitä vielä vähemmän ja järvilohia äärimmäisen vähän, jos ollenkaan. Kalojen surkeasta tilanteesta huolimatta niiden kalastajilla on tähän saakka mennyt vähintäänkin kohtalaisesti, sillä joka vuosi kymmenet tuhannet eri puolilla Saimaata syönnöstävät arvokalat päätyvät lähinnä vapaa-ajankalastajien pyydyksiin.
Kuinka on mahdollista kalastaa lajeja, jotka eivät pysty käytännössä lisääntymään luontaisesti? Vastaus: Lähes joka ikinen Saimaasta saatava lohi, taimen ja nieriä on kuoriutunut kalanviljelylaitoksella haudotusta mädistä, kasvanut keinorehulla ja kemikaaleilla suojatussa altaassa vaellusikäiseksi ja päästetty lopulta massavapautuksessa vihamieliseen luontoon.
Vesistöön vapautetut, yleensä 2-vuotiaat lohen, taimenen tai nieriän poikaset joutuvat armottoman luonnollisen ja luonnottoman valinnat kohteeksi. On opittava syömään itsenäisesti suoraan luonnosta ja opittava välttämään syödyksi tulemista. Haukien ja muiden petojen lisäksi istukkaiden vapaata liikkumista rajoittavat pedoista ovelimman, ihmisen, virittämät pyydykset ja koukkujen kera tarjoamat houkuttimet.
Pielisjoen suulle istutetuista järvilohen poikasista vain surkean pieni osa, alle 0,1 %, palaa vaaralliselta vaellukseltaan Saimaan sokkeloista takaisin Pielisjokeen (olemattomia) kutupaikkoja etsimään. Vain muutaman kymmenen vuosittain saatavan emokalan varassa on järvilohen suku Suomessa. Kuurnan voimalaitoksen alapuolella suoritettava emokalojen pyynti onkin maamme tärkeintä kalastusta, johon toivon tänäkin syksynä tekijöille tiukkoja liinoja ja siimoja.
Saimaata on verrattu valtavaan kirjolohialtaaseen, jonne kipataan jatkuvalla syötöllä arvokalojen poikasia kasvamaan. ”Pullalohiahan ne käytännössä ovat”, saattaa jokin kovettu saamamies perustella kymmenien punalihaisten vuosisaalistaan. ”Kalastan niin kauan kuin se on vielä laillista”, tokaisee toinen. Monet innokkaat lohikalojen kalastajat ovat kuitenkin tunteneet piston sydämessään ja vähentäneet kalastustaan sekä muuttaneet sitä kestävän kalastuksen suuntaan.
Mitä on kestävä kalastus?
Määritelmän mukaan kestävä kalastus on kalakantojen hyödyntämistä siten, että kalojen määrä, monimuotoisuus, luontainen lisääntyminen ja elinvoimaisuus on turvattu. Valitettavasti tunnusmerkit eivät toteudu tällä hetkellä Saimaan järvilohen, taimenen eikä nieriän osalta.
Syönnösalueilla vaeltavien Saimaan lohikalojen määrästä voidaan toki huolehtia runsailla istutuksilla, mutta niiden luontainen lisääntyminen on lähes mahdotonta voimalaitospatojen vuoksi ja niiden monimuotoisuutta uhkaa liikakalastus, minkä vuoksi emokalasaalis on aivan liian vähäinen. Järvikutuisen nieriän uhkia ovat myös ilmastonmuutos ja rantojen rakentaminen.
Näiden tosiasioiden valossa Saimaan punalihaisten lohikalojen kalastus on ”kestävää” vain niin kauan kuin kalakantojen tekohengitystä istutuksilla jatketaan. Todellisia kestävän kalastuksen tavoitteita ei ehkä saavutettaisi, vaikka kalastus lopetettaisiin kokonaan.
Ainoa todellinen ratkaisu ongelmaan olisi Saimaan järvilohen alkuperäisten kutupaikkojen palauttaminen. Käytännössä se tarkoittaisi Pielisjoessa ja Koitajoessa olevien voimalaitospatojen purkamista ja koskien entisöimistä, mihin yhteiskunnallamme ei taida olla vielä varaa, kun myrkynvihreää ökösähköä on tahkottava tubiinien laakerit punaisina. Mahdotonta taitaa olla Lieksanjoenkin täydellinen avaaminen Pielisen järvilohille.
Koska suurvoimaloita puretaan vain suuressa maailmassa, jossa uskalletaan tehdä jotain todellistakin luonnon hyväksi, on meillä tyytyminen pienempiin askeliin kohti parempaa tulevaisuutta. Hanke lisätä vaikkapa Koitajoen jäljellä olevan vähävetisen luonnonuoman virtaamaa ja saada siten aikaan lisääntymisalueita lohelle ja taimenelle on yksi oikeansuuntainen toimenpide. Kuten arvata saattaa, energiayhtiö hangoittelee vaivaisen kolmen lisävesikuution juoksuttamista vastaan. Sijoittajille kun on turvattava ne viimeisetkin sentit.
Entä jos purettaisiin kokeeksi edes yksi pienempi voimala? Heinävedellä selvitellään noin 50 vuotta sitten vesivoimalan alle jääneen Palokinkosken palauttamista ennalleen. Koski, jossa on putouskorkeutta lähes 20 metriä, oli aikoinaan kuuluisa hyvistä lohi-, taimen- ja siikakannoistaan. Arvokalojen häähuonetta saataisiin aikaan noin 26 hehtaaria, mikä olisi hulppeasti enemmän kuin esimerkiksi alapuolisella Kermankoskella oleva yksi hehtaari. Hanke ei ehkä pelastaisi järvilohta, mutta lähes yhtä uhanalaisen taimenen tulevaisuuden turvaamiseksi se voisi olla merkittävä askel.
Onko meillä varaa luopua yhdestä noin 29 500 megawattituntia vuodessa jauhavasta voimalasta? On, jos niin halutaan.
Löytyykö kestävään pyydyskalastukseen käytännön ratkaisuja?
Jos lähdetään siitä, että Saimaalla ja Pielisellä joka tapauksessa harjoitetaan punalihaisten lohikalojen kalastusta, on pohdittava kuinka sitä voitaisiin kehittää kestävän kalastuksen periaatteiden suuntaan vaikka siitä ei täysin kestävää koskaan tulisikaan. Jos emme voi turvata kalojen luontaista lisääntymistä, voimme oikein toimimalla turvata sentään lajien säilymisen ja lisätä niiden monimuotoisuutta edes kalanviljelyksen keinoin.
Ratkaisut ovat periaatteessa yksinkertaisia: On kalastettava vähemmän tai ei lainkaan uhanalaisia kaloja. Kalastuksessa on käytettävä menetelmiä ja välineitä, jotka mahdollistavat tarvittaessa uhanalaisen kalan vapauttamisen hyväkuntoisena.
Käytännössä ratkaisut ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Uhanalaiset kalat uivat jatkossakin pyydyksiin, joilla on tarkoitus pyydystää muita lajeja. Viehekalastaja voi sentään oikein toimimalla päästää kalan vähin vaurioin takaisin, mutta pyydyskalastajalle jää yleensä karvas maku suuhun: liinaan hirttyneestä lohesta ei ole enää eläjäksi ja lohisiiman koukun syvälle kurkkuunsa niellyt kala on tuhoon tuomittu.
Yhdeksi tärkeäksi keinoksi järvilohen- ja taimenen suojelussa on valittu järvialueelle istutettavien poikasten rasvaeväleikkaus. Rasvaeväleikatut kalat on tarkoitettu pyydettäviksi ja niitä voi ottaa kalastuslain ja paikallisten sääntöjen sallimissa rajoissa. Jokisuihin istutetut, kannan säilyttämiseen tarkoitetut rasvaevälliset kalat (ja mahdollisesti luonnossa syntyneet) on puolestaan vapautettava niiden koosta ja kunnosta huolimatta.
Toistaiseksi rasvaeväleikattujen kalojen vapauttaminen on vain suositus, mutta se on tarkoitus tehdä siirtymäajan jälkeen pakolliseksi. Odotettavissa on sanansäilän säihkettä viimeistään silloin, kun pyydyskalastajat joutuvat käytännössä noudattamaan sääntöä.
Valitettavan suuri osa lohenpoikasista jää muikkuverkkoihin jo syönnösvaelluksensa alkuvaiheessa. Vähän jo kasvaneita kaloja vaanivat siika- ja sekakalaverkot. Ja harvasilmäisiin lahna- ja lohiverkkoihin jäävät isot rasvaevälliset kalat siinä missä rasvaeväleikatutkin. Verkkomytyn sisään itsensä kieritellyt ja yön yli riutunut lohi on usein niin heikossa kunnossa, että se ei näe koskaan Kuurnan betonia vaikka kalastaja irrottaisi sen kuinka taitavasti vaikkapa puukon avulla verkkonsa uhraten.
Omantunnontarkan verkko- ja täkysiimakalastajan on käytännössä joko lopetettava kalastus tai siirryttävä muihin kalastusmenetelmiin. Tilalle tarjotaan yleisesti katiskaa, etenkin norpansuojelijoiden taholta. Muuten mainio vaihtoehto, mutta katiskalla ei saa lohikaloja, joita moni pyydyskalastajakin haluaisi siinä missä vetouistelijakin. Suuret lohirysät, joista rasvaevälliset kalat voisi vapauttaa vahingoittumattomana, eivät liene mitään jokamiespyydyksiä. Jääkö pyydyskalastajalle mitään kestävää keinoa yrittää hankkia leivälleen punalihaista kalasärvintä?
Kalastuksen painopiste on jo parin vuosikymmenen ajan siirtynyt pikkuhiljaa pyydyskalastuksesta aktiiviseen (vapa)kalastukseen. Rasvaeväleikattujen kalojen vapauttamispakko tulee kiihdyttämään muutosta entisestään, mikä on monien mielestä hyvä asia. Riidatta se ei tapahdu, se on helppo ennustaa.
Tuleeko maailma paremmaksi, jos tähän saakka verkoilla pyydetyt kalat pyydystetään tai yritetään pyydystää jatkossa vapakalastuksen keinoin? Kalanviljelyä varten tullaan todennäköisesti saamaan enemmän emokaloja, minkä vuoksi järvilohen ja -taimenen sekä nieriä tulevaisuus näyttää hieman turvatummalta. Kalastusmatkailu, kalastusvälineiden myynti sekä venekauppa vilkastuvat. Miinuspuolelle voisi laskea ainakin polttoaineiden kulutuksen ja hiilidioksidipäästöjen kasvun.
Kestävästä viehekalastuksesta päästelen myöhemmin, jahka parta välillä vähän kasvaa.
