Tenon ja Inarinjoen viimeisten kalastuspäivien pikakierros jatkuu ja paranee Ylä-Könkäältä ylävirtaan.

Urostitti kelpuutti räikeävärisen perhon

Saaliittoman mutta muuten mukavan Ylä-Könkäällä vietetyn yön jälkeen matkamme jatkui kohti Karigasniemeä. Tarkoitus oli, kuten aina ennenkin, pysähdellä ja kalastella muutamassa hyvän näköisessä paikassa, mutta kävi kuten ennenkin ja ajauduimme vapoihimme koskematta perille asti. Tenon rannat ovat yllättävän asuttuja, joten syrjäisiä ”omia paikkoja” on sieltä lähes turha etsiä.

Teno Info 2012 -oppaan mukaan noin 90 % Tenon rannoista on yksityisten maanomistajien omistuksessa, minkä vuoksi leiriytymiseen ja tulentekoon on syytä hankkia maanomistajan lupa. Käytännössä lupa tarkoittaa maanomistajan tai alueella toimivan yrittäjän majoituspalveluiden käyttämistä. Tunturi ja lohi -sanoilla nimettyjä palveluja onkin tarjolla tasaisin välein koko lohen nousureitin matkalla. Kun kantatilojen väliin jäävät maat on myyty lomatonteiksi, jää käypäläiselle yllättävän vähän paikkoja, joihin voisi asettua matkan varrella edes yhdeksi yöksi.Syksyn merkkejä Tenon rannalla

Maata jalkojen alta myymällä on kohennettu Lapissakin omaa elintasoa aivan samalla tavalla kuin kotipuolessani Saimaan rannoilla. Siinä ei sinänsä mitään moitittavaa. Harmi vain pohjoisen maanomistajien puolesta, että heidän maansa arvo on ainakin toistaiseksi ollut paljon alempi kuin Saimaan rannoilla, jossa venäläisten maanostoinvaasio on nostanut lomatonttien hinnat parissa vuosikymmenessä moninkertaiseksi ja tavallisten pulliaisten (ja mannisten) ulottumattomiin. Jos Tenon ranta olisi ollut arvokkaampaa, sitä ei olisi tarvinnut myydä niin monelle ja jotain olisi säästynyt maanomistajalle itselleenkin. Ja jokamieskalastajalle siinä sivussa.

Sellaista on maailman meno, että maailma muuttuu. Kuten esimerkiksi matkamuistojen myynti Lapissa. Seitsemän- ja kahdeksankymmentä luvuilla Lapin tienvarsilla oli valtavasti pieniä yksityisten perheiden pitämiä matkamuistomyymälöitä, joissa oli tarjolla edulliseen hintaan porontaljoja, sarvia, pahkakuksia ja muita omin käsin talven iltapuhteina tehtyjä käsitöitä. Nyt tuliaisten myynti on keskittynyt maalikylien suurmyymälöiden ”tapuleihin” ja yhä useamman matkamuiston tuotetarrassa lukee ”Made in muumaa”.

Paikallista väriä ja makua saa hakemalla hakea jopa ruokakaupassa. Tapanamme on ostaa kotimaan matkoillamme niin paljon paikallisia elintarvikkeita kuin suinkin, mutta valitettavan usein Lapin nimellä myydään suurten ketjujen tuotteita, jota on valmistettu etelässä. Aidolla Lapin kullallakaan ei voi enää huutoa kitusiaan. Huolellisesti valkkaamalla toki löytyy lähileipomon tuotteitakin.Rastegaissan laki oli pilvien peitossa

Utsjoen ja Karigasniemen välille vuonna 1983 valmistuneen seututien tekijät ajattelivat onneksi myös autoilevaa turistia ja rakensivat tien oheen kiitettävästi levähdyspaikkoja. Useimmat niistä ovat kerta kaikkiaan upeissa maisemissa ja suorastaan pakottavat matkailijan pysähtymään ja täyttämään kameransa muistikorttia. Tenon hiekkakentät, lohipadot ja näkymän Rastegaissan suurtuntureille kuvaamme joka ikinen kerta ohi ajaessamme.

Muutamalta Utsjoen ja Karigasniemen välillä olevalta levähdyspaikalta olemme sentään vuosien mittaan pyrähtäneet myös toviksi perhoa heittämään, mutta saaliit ovat jääneet vähemmälle. Pahimpina esteinä onnistumiselle lienevät olleet turha kiire ja uskonpuute, ne korkeimmat muurit tyhjänpyytäjän ja lohestajan välillä.Tenon hiekkakenttiä

Inarinjoella

Karigasniemeltä ostimme kalastuskauden viimeisen vuorokauden kalastusluvat rajaväylän Inarin- eli Matinkönkään yläpuoliselle osuuksille, jossa saa kalastaa perinteisten perhovälineiden lisäksi myös virvelillä vieheitä heittäen. Koska kalastusvuorokauden alkuun (klo 19) oli vielä useita tunteja aikaa, pysähdyimme matkan varrella erääseen tuttuun paikkaan, jossa päätin kastella kahdenkäden vapani kelalla olevan lohisiiman viimeisen kerran ennen kuin syventyisimme Inarinjoen harjusten kalastukseen.Lohenhajuinen paikka

Vaimo joutui tyytymään nostokoukun ja kameran kantajan onnettomaan osaan, koska säännöt kieltävät hänen harrastamansa heittopainolla tapahtuvan perhokalastuksen Matinkönkään alapuolisella Inarinjoella ja Tenolla.

Miten ihmeessä heittokoholla tarjottu yhden lohiperhon ”litka” voi olla kalakannalle haitallisempi kuin perhosiimalla avulla tarjottu sama perho? Vaikka olen itse harrastanut perhokalastusta jo vuodesta 1975, en ymmärrä mikä siinä tekisi minusta virvelikalastajaa hyväksytymmän. Jos syy on vieheen koukutuksessa, asia korjautuu säännöillä. Jos vieheessä on yksi yksihaarainen ja samankokoinen koukku kuin perhossakin, ei viehekalastus voi olla perhokalastusta tuomittavampaa. Vai voiko?

Inarinjoen tittiKolusin kivistä rantaa mukavan näköisen pikku kosken alle ja oikaisin vihreän heittosiimani, jonka perukkeeseen oli sitaissut lenkkisolmulla itse sitomani ”kojamoperhon”. Räikeiden värien ajattelin ärsyttävän näin loppukaudella kutumontun vartijoita iskuun. Ärsytysteoria näyttikin toimivan, sillä jo muutaman heiton perästä roiskautti perhoni alapuolella lohijalka korkealle ilmaan.

Hypännyt lohi oli musta kuin kekäle! En halunnut tuollaista jo viikkoja sitten noussutta, todennäköisesti syömäkelvotonta asentokalaa siimani päähän, vaan siirryin uusille jalansijoille ja jatkoin heittelyä.

– Nyt on!

Sanat kirposivat suustani ennen kuin kunnolla edes tajusin mitä oli tapahtunut. Olin varmaan nähnyt liikahduksen siimassa ja kädet olivat tehneet sen pienen vaistomaisen nostoliikkeen, mitä tarvitaan sen toteamiseen että kala on todella koukussa. Koukun uppoamisen lohi hoitelee tavallisesti ihan itse: pelkkä perhosiiman ja veden välinen kitka antaa riittävän vastuksen, kun lohi kääntyy perho suupielessään.

Olin kiinni! Kala tuntui yllättävän voimakkaalta ja virkeältä. Hetken aikaa ehdin jo luulla, että siiman toisessa päässä jytisee peräti jalkaluokan lohi, kunnes muistin ystäväni ja ”Tenon elinkautisen” Markun kertoneen, että Tenon titit ovat tänä vuonna hyvän kokoisia noin 2,5-kilon kaloja. Sellainen oli minunkin kalani, 66-senttinen hopeinen ja mukavan kirkas äskettäin noussut sukkula. Vedin kalan parin minuutin kuluttua tärpistä matalaan veteen kivien väliin ja koukkasin turvallisesti rannalle.

Hiihaata emme huutaneet, mutta myhäilytti. Jäämerestä noussut lohi ei ole meille enimmäkseen vain tunturivesiä koluaville kalastajille mikään jokaipäiväinen tai edes -kesäinen saalis. Perkasin titin ja vein sen asuntoauton jääkaappiin, jonka pohjalle se juuri ja juuri mahtui kokonaisena mutkalle. Palasimme vielä toviksi ottipaikkaan, mutta ahneen kalaa en onnistunut tartuttamaan. Tarjolla kyllä oli!

Toivottelin paikalle tulleelle nuorelle perhokalastajalle kireitä siimoja ja jatkoimme hyvillä mielin matkaamme Inarinkönkäälle.Inarinköngäs eli Matinköngäs

Tutun veräjän takana oli hyväkuntoinen ajoura, jota pitkin pääsimme aitiopaikalle aivan korskeimman kosken yläpuolelle. Meidän lisäksemme paikalla olivat vain entisellä rajavartioston taukotuvalla olevat asukkaat ja maastoautolla liikkunut pariskunta, joka onki könkään yläsuvannolla.

Nappasin yhdenkäden perhovapani ja kaivoin peräkontista vaimolle hänen kevyen virvelivapansa, jonka siiman päässä oli se tuiki sama kolmen perusperhon litka kuin edellisen kerran Inarinjoella käydessämme. Perhoina toimi kolme maailman yksinkertaisimman perhon Red Tagin tapaista sutaisua. Perukesiima tuhtia 0,30 mm monofiilia ja heittokoho perukkeen uloimmassa päässä. Virityksessä lienee monen mielestä monta virhettä, mutta käytössämme se on suorastaan taannut meille ruokaharrit tähän saakka joka ikisellä Inarinjoen reissullamme.Yksinkertainen mutta kalastava perholitka

Kun perholitkan heitti aivan Norjan rannan tuntumassa olevan taskun suulle virran rajaan, oli tärppi lähes vuorenvarma. Kiskoimme vuoronperään useita harjuksia rajalinjan oikealle puolelle, mutta jouduimme päästelemään ne hellävaroen jalkojemme juureen, sillä suurimmatkin niistä olivat alle 35 cm mittaisia. Laillinen alamitta Inarinjoessa on kalastuslain mukainen 30 cm. Vain yksi 36-senttinen purjeselkä sai kunnian päästä leivällemme yliyön suolaisena huikopalana.Litkanheittäjä mielipaikassaan

Seuraavana päivänä pistäydyimme eräällä tuttuakin tutummalla kalapaikalla, jossa viihdyimme muutamia tunteja ylellisessä yksinäisyydessämme. Kun vaimo hivautti perholitkansa kosken niskalle, alkoi perhoihin napsahdella kerta toisensa jälkeen mukavan kokoisia ja sinnikkäästi vastaan tappelevia harjuksia. Osakseni jäi vain yrittää perkailla kaloja sitä mukaan kun niitä nousi rannalle. Tuossa tuokiossa meillä oli hyvä joukko komeita kaloja, joista kookkaimman mitta jäi vain hivenen puolesta metristä. Pari alle 40-senttistä pääsi takaisin jatkamaan kasvuaan.Inarinjoen harjus 48 cm

On se kalapaikka! Mutta ei aina eikä kaikille, kuten saatoimme päätellä kallionkoloon pistetystä makkaratikusta, johon aikaisempi kävijä oli tekstannut: ”Ei kalaa, paistoin makkaraa!” Meillä onnenmyyrillä oli jälleen tuuria. Vain kerran noin kymmenestä retkestämme paikalle olemme kylmässä sateessa jääneet ilman saalista.
Kun kiipesimme hyvillä mielin korkealle rantatörmälle ja katsoimme viimeisen kerran taaksemme, lensi suuri musta korppi harjuksen suolia suussaan joen yli Norjan puolelle.

Eräänä miellyttävä havaintona tämän kesän pohjoisen reissullamme panimme merkille ympäristön siisteyden. Vaikka parantamisen varaa toki on, näyttivät paikat jonkin verran puhtaimmilta kuin ennen etenkin Inarin ja Utsjoen alueilla. Niinpä koimmekin masentavan ”kotiintulon”, kun paluumatkalla osuimme Kemijärven ja Kuusamon välillä olevalle Varpasalmen levähdysalueelle, jossa meitä tervehti yksi kaikkien aikojen siivottomimmista jätepisteistä. Joku törkimys oli tuonut Moolokin viereen kaksi suurta säkkiä kiinteistöjätettä, joita villieläimet ovat repineet ympäriinsä. Sata miinuspistettä ja sikailumerkki!Varpasalmen levähdysaluella

Viimeistään ensi kesänä takaisin Lappiin – ja pidemmäksi aikaa kuin tällä kertaa!