Ulkopaikkakuntalaisten kalastuskausi Tenolla päättyi 20.8. Pistäydyimme paikan päällä kokemassa tunnelmia.

Perhonheittäjä Tenon Ylä-Könkäällä

Kesä meni kohisten ja perinteiselle pohjoisen kierrokselle ehdittiin vasta elokuun puolivälissä. Koska matkaan varattu aika oli lyhyt, oli valittava vain yksi kohde tavanomaisen vapaan kiertelyn ja vaeltelun sijasta.

Koska mieli teki kokeilla tositoimissa uutta 12 ja risat -jalkaista lohivapaa, päätimme tällä kertaa suunnata kulkumme jollekin lohijoelle, vaikka viihdymme yleensä paremmin syrjäisillä tunturivesillä pienempien kalojen parissa. Vaihtoehdot supistuivat nopeasti kahteen: Käsivarteen vai Tenolle? Vertailimme paikkoja vielä ensimmäisenä matkapäivänäkin aina Kajaanin korkeuksille asti. Väylä vietteli tiedoilla tavanomaista paremmasta lohikesästä, Teno ja sen latvahaara Inarinjoki tutuiksi tulleilla ottipaikoillaan.

Valinta oli lopulta helppo, kun siitä tuli makuasia: Jäämeressä kasvanut lohi hivelee makunystyröitäni aivan toisella tavalla kuin sen Itämeren serkku. Kaikki kunnia Itämeren lohelle ja sen kalastajille, mutta niin vain on! Jotain kertonee sekin, että muuan hyvä ystäväni, joka asuu vain 40 kilometrin päässä Väylästä, kalastaa lohta vain Tenosta. Tämä siis makuasioista (joista saa kiistellä), itse lohenkalastus Väylällä on upeaa.

Ei pelkkää kalastusta

Vielä parikymmentä vuotta sitten en olisi uskonut kokeneempien lapinkävijöiden vakuutteluja siitä, että maisemat voivat olla tärkeämpiä kuin niissä kalastaminen. Nyt olen vakuuttunut, että niin todella on. Pitkä matka Pohjoiseen ei ole enää yhtä pikarallia, vaan pysähtelemme tuon tuostakin oikomaan jalkojamme ja viivähdämme paikoissa, jotka ennen ohitimme juurikaan sivuille vilkuilematta.Metsä-Lapin ruskeita kuusia

Jo Metsä-Lapin etelärajoilla huomiomme kiinnittyi kellastuneisiin kuusiin. Aivan kuin lehtipuiden orastava ruska olisi tarttunut myös tummiin korpikuusiin. Ilmiö johtuu kuusensuopursuruosteesta, joka on eräs loissienitauti. Kyseessä on kansallinen onnettomuus, joka vaikuttaa puun kasvuun ja heikentää talousmetsien tuottavuutta. Männyt eivät onneksi näytä altistuvan samalle vitsaukselle.

Ajomatkan aikana ajatukseni harhailivat myös historiassa. Kun esivanhempani tunkeutuivat noin 500 vuotta sitten Savoon ja Kainuuseen jostain Karjalan kannaksen suunnalta, he ajoivat joko tahtomattaan tai tarkoituksella alueen alkuperäisväestön, saamelaiset, pikku hiljaa aina vain pohjoisemmaksi. Muistona noilta ajoilta on säilynyt joitakin saamenkieleen pohjautuvia paikannimiä, kuten lapsuudenkotini lähellä olevat kaksi tärkeintä järveä Naakkima ja Laavus entisen Haukivuoren kunnan pohjoisrajoilla.

Saamen kansa siirtyi kauas pohjoiseen ja ryhtyi paimentamaan porojaan tuntureilla ja kalastamaan Lapin kirkkaissa vesissä. Vaikka Järvi-Suomi on kaunis ja läntiset lakeudetkin omalla tavallaan vertaansa vailla, on jopa auton ikkunasta helppo todeta, että pohjan perille ahdistettu alkuperäisväestömme sai sittenkin sen kauniimman osan Suomea.Saariselkää Kaunispäältä itään

Jalkautuminen Saariselän tunturinummille tai Inarinjokivarren jäkälämaille vahvistaa asian. Silmä lepää myös rosoreunaisissa ja louhikkoisissa tunturiharjanteissa, tunturikoivikoiden luonnonpuutarhoissa, aapasoissa, käkkärämäntyjä kasvavissa jängissä ja jopa rääsikköisissä puronvarsissa. Kaikessa, jota ihmiskäsi ei ole kaltoin kohdellut. Pysykööt avohakkaajan kirves ja syväkyntöaura ikuisesti poissa viimeisistä Lapin maisemista! Kyseessä on kansallisomaisuus, jonka säilyttäminen turvaa matkailuelinkeinojen lisäksi myös perinteisiä luonnontalouteen perustuvia elinkeinoja ja jopa henkistä terveyttämme.

Monissa maissa ovat hallitukset pyytäneet alkuperäiskansoiltaan virallisesti anteeksi heihin kohdistamaansa huonoa kohtelua ja syrjintää. Meilläkin historiankirjassa on sivuja, joiden sisältö ei ole enemmistökansallemme kunniaksi. Muutamat kirjailijatkin syyllistyivät aikoinaan suoranaiseen rasismiin, mutta jääköön nimet tällä kertaa mainitsematta. Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että nauroin itsekin Aaken ja Pirkka-Pekan ”Naima-Aslakeille” ja ”nunnuka-nunnuka-lailaa-lailaa” -jutuille. Ja Luoston jyhkeän siluetin nähdessäni muistan aina, että siinne voisi mennä ”lusthin pithoon”. Ehkä koomikoiden överiksi vetämistä karikatyyreistä on ollut jopa hyötyä Lapin tunnetuksi tekemisessä.

Utsjoen kirkko ja yksi monista kirkkotuvistaYksi tutustumisen arvoinen kohde on Utsjoen kirkon lähelle Mantojärven rantaan rakennetut ns. kirkkotuvat. Kerta kaikkiaan ihastuttavassa ympäristössä olevat yksilöllisesti rakennetut hirsimökit on säilytetty alkuperäisessä asussaan, ja kokonaisuuden kruunaa luonnonkukkia kasvava rinne, jota ei ole pilattu ruohonleikkureilla. Mitähän muistoja tupiin sisältyy, olisi mukava kuulla ja lukea?

Omat kohtaamiseni saamelaisväestön kanssa ovat lähes poikkeuksetta olleet miellyttäviä. Olen saanut paikkansa pitäviä neuvoja kulkureiteistä ja kalapaikoista, jopa parhaista ottivieheistä. Ja on pyydetty tulemaan toistekin. Ainoa hieman uhkaava tilanne sattui kerran Norjan puolella Kautokeinon lähistöllä, kun toyotallinen humaltuneita nuoria miehiä tuli sunnuntaiaamuna leiriimme minua homottelemaan. Diplomatialla siitäkin selvisin, stadin asematunnelissa olisin ehkä saanut vastaavassa tilanteessa turpiini.

Yö Ylä-Könkäällä

Koska kalastuskautta oli jäljellä vain kaksi vuorokautta, päätimme käyttää ne muutamassa valitussa paikassa rannalta kalastamiseen. Luvat ostimme Utsjoelta kaupasta, josta kuulin käytettävän (kaikella ystävyydellä) nimitystä ”Uulan Ryöstö”. Hinnat olivat mielestäni kuitenkin ihan kohtuulliset ja palvelu todella ystävällistä.

Kalastuslupia myyneet hyväntuuliset nuoret naiset korjasivat hymyillen myös kalastuslupiimme pujahtaneet päivämäärävirheet tulostamalla pumaskat uudelleen. Satuimme onneksi lukemaan lupapaperit pihalla ennen auton käynnistämistä.

Koska elettiin jo iltapäivän tunteja, ei joella (jota muutamat elinkautiset Ojaksikin kutsuvat) näkynyt parin rannalta kalastajan lisäksi kuin muutama paikallinen soutaja. Vieraspaikkakuntalaisten yksisoutuhan on nykyään rajoitettu iltayhdeksästä yön yli seuraavaan iltapäivään kello 14:sta asti. Seitsemäntoista tuntia riittää toki yllin kyllin kovimmallekin känsäkouraiselle soutajalle.

Koska vaimoni ei käytä perhovapaa ja koska haluamme kalastaa yhdessä, tarjoaa Teno meille vain pari luvallista kalastuspaikkaa. Niistä valitsimme jälleen kerran Ylä-Könkään, vaikka emme ole siellä koskaan kovin kummoisesti onnistuneetkaan. Ehkä saamattomuutemme on johtunut taidon puutteen lisäksi myös lyhytpinnaisuudesta, jonka vuoksi olemme viihtyneet siellä yleensä vain vuorokauden kerrallaan, kuten nytkin.

Ruuhkaa ei ollut. Puolen tusinaa rannalta viuhtojaa ja pari kolme kosken alaliukua soutavaa venekuntaa eivät pahemmin toisiaan häirinneet.

Siimojen laskua moottorin käydessäNoin kahdeksan maissa illalla seurasimme aitiopaikalta, kuinka paikallinen kalastaja taituroi yksinään kosken alajuoksulla. Hän ajoi tottuneesti veneensä voimakasvirtaiseen kohtaan lähelle Norjan rantaa, jätti koneen käyntiin ja lappoi neljä siimaa veteen enne kuin kippasi koneen ja siirtyi keskituhdolle soutamaan. Kuvatun lainen lyhytkestoinen ”moottoriuistelu” lienee yleinen tapa vastaavan laisissa paikoissa. Ihailimme miehen taitoa lukea virtaa ja pidätellä venettään paikoillaan vain kevyin aironvedoin. Tarkasta ottipaikkojen koluamisesta huolimatta hän näytti jäävän sillä kertaa ilman saalista.

Ilman lohisaalista jäimme mekin. Vain muutamat piskuiset harjukset yrittivät tavoitella perhojamme, kun vaihdoimme ne liian pieniksi. Rannalla kivien väleissä kukkivat ja tuoksuivat Tenon ajuruohot kuten ennenkin. Iltapuhde meni kuin siivillä ja muutama aamupäivän tunti hupeni kuin hiekka sormien lomasta.

Tenon kalastussäännöistä vähän purnaisin. Kävisimme Elämän Virralla paljon useammin ja viihtyisimme siellä pitempään, jos myös tavallisella virvelivavalla saisi kalastaa rannalta samalla tavalla kuin perhovavalla. En kerta kaikkiaan ymmärrä melkein rasistiselta tuntuvaa vapakalastustapojen erottelua. Eikö virvelimies mahdu muka samalle rannalle perhomiehen kanssa? Totta kai mahtuu!

Käypäläisen mielestä kummalliselta tuntuvalla rajoituksella on tietysti syynsä. Pelätäänkö majoitus- ja veneenvuokrauspalveluiden käytön vähenemistä? Häiriöitä ja paikkojen sotkemista? Ryöstökalastusta? Kaloille aiheutuvia vaurioita?

LohipatoLohipato kuuluu Tenolle. Miksi ei myös viehekalastus rannalta kaikkialla missä perhonheittokin on sallittua?

Sallimalla viehekalastus ja perhokalastus myös heittopainon avulla tulisi Tenolle taatusti nykyistä enemmän kalastusturisteja, jotka toisivat paikkakunnalle lisää tuiki tärkeitä euroja. Tarkasti harkituilla säännöillä (mm. hinnoittelu, viehekoot, koukutus, kalastusajat ja saaliskiintiöt) luulisi olevan mahdollista saada aikaan järkevä tasapaino kalastusmuotojen välille ja samalla turvata myös nykyiset matkailupalvelut ja jopa lisätä niitä.

No niin, tästä tarinasta näyttää tulevan sen verran pitkä, että on syytä jakaa se kahteen osaan. Jälkimmäisessä osassa nousemme Norjan ja Suomen rajajokea ylävirtaan ja saamme muutaman kalankin. Pysykäähän ”kanavalla”.