Vaikka ihmisen sanotaan olevan osa luontoa, on villi luoto monelle kauhistus.
Oli asiaa pistäytyä naapurikunnassa Mäntyharjulla ja ajoimme samalla muutaman kymmenen kilometriä uudistettua 5-tietä pitkin. Kun pysähdyimme pienelle kahvitauolle Myllylammen levähdysalueelle, koin sen taas: ahdistavan tunteen siitä kuinka pelkäämme luontoa ja pyrimme eristäytymään siitä.
Leveää tielinjaa reunusti sen molemmin puolin korkea ja tiheä aita. Hirviaidaksihan sitä sanotaan, mutta parempi nimitys olisi hirveä aita. Metsiemme kruunupään lisäksi hirviaita torppaa vapaan liikkumisen jopa kymmenien kilometrien matkalla kaikilta oravaa suuremmilta maata pitkin liikkuvilta elollisilta, ihminen mukaan luettuna. Ja minkä vuoksi? Siksi, että luomakunnan kruunu voisi siirtyä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen.
Valtateiden aitaaminen vapaan luonnon ulkopuolelle parantaa monien mielestä liikenneturvallisuutta, koska hirvikolarit vähenevät ainakin aidatulla alueella. Toisaalta teiden parantaminen nostaa myös sallittuja (ja todellisia) ajonopeuksia, jolloin törmäyksen sattuessa jälki on entistä pahempaa. Liike-energia nelinkertaistuu nopeuden kaksinkertaistuessa; siinä fysiikan laki, jota ei kumoa paraskaan turvatekniikka eikä ajotaito.
Maamme tieverkko ja etenkin sen valtatiet, joiden molemmin puolin on jopa kymmenien metrien levyiset pientareet, vievät tuhansia hehtaareja luonnolta, jossa voisi kasvaa puita ja muita luonnontuotteita ja joka kasvaessaan sitoisi liikenteen tuottamaa hiilidioksidia. Pientareille sentään pyrkii jotakin kasvamaankin, mutta asfaltti on autiomaata. Tai ei edes sitä, asfaltti on rajapinta, jolla eristäydymme alla olevasta pelottavasta maasta.
 |
| Mitä kapeammat pientareet, sitä hiljempaa on ajettava, että ehtii väistää tielle tulevat eläimet. |
Varmaan suunnitteilla on jo teiden ylle rakennettavia katoksia, jolloin pääsemme sujahtamaan stadista landelle sisätiloissa!
Vaikka ”jos” on sana, jonka käyttö on usein turhaa, aion silti jossitella. Jos me kaikki tyytyisimme liikenteessä alempiin nopeuksiin, säästyisimme paljolta ja säästäisimme paljon. Säästäisimme polttoainetta ja tuottaisimme vähemmän hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja. Täyteen kuormatulla perheautolla ajettaessa keskinopeuden alentaminen esimerkiksi lukemasta 100 km/h lukemaan 90 km/h voi vähentää kulutusta lähes litralla sataa kilometriä kohti. Jos mökki on 300 kilometrin päässä, tietää se edestakaisella matkalla jo noin 6 polttoainelitran säästöä. Kymmenen euron säästö, kun edestakaisen matkan ajoaika pitenee vain 40 minuuttia!
Alemman nopeuden ansiosta autoilija ehtisi jarruttaa ja väistää turvallisesti myös eteen ilmestyvät eläimet. Paikoissa, joissa on leveät pientareet ja hyvä näkyvyys, voi ajella nopeammin kuin paikoissa, joissa on metsää ja muita näköesteitä aivan tien laidassa. Suurin sallittu ajonopeus ei ole läheskään aina turvallinen nopeus.
Tielläliikkujat voisivat parantaa yleistä liikenneturvallisuutta ja pienentää omaa hiilijalanjälkeään pelkästään noudattamalla nopeusrajoituksia. Ylinopeudella ajamista perustellaan usein liikenteen sujuvuudella, mikä on omiaan lisäämään nopeuksia entisestään. Jos kaikki noudattaisivat nopeusrajoituksia, jäisivät turhat ja vaaralliset ohituksetkin vähäisemmiksi. Nyt rajoituksia noudattavat saavat tuntea olevansa jopa liikenteen tukkona. Etenkin ammattikuljettajat(!) ajavat usein mielenosoituksellisesti ja vaarallisesti melkein edellä ajavan takapuskurissa kiinni.
Nopeuksien alentaminen vähentää myös ajoneuvon moottorin, renkaiden ja voimansiirron kulumista, minkä ansiosta huollontarvekin vähenee. Kaikki selvää säästöä. Alemmalla nopeudella ajaminen vähentää myös kuljettajan ja kyydissä olevien stressiä.
Olen kuullut muutaman hirvikolariin joutuneen sanovan, että törmäys oli niin yllättävä, että sitä ei voinut millään välttää. Se on varmasti totta tyypillisillä liian suurilla tilannenopeuksilla ajettaessa. Kun tiheä metsä, kallioleikkaus tai muu näkemäeste on lähellä tien reunaa, on todella uhkarohkeaa ajaa paikan ohi edes maanteidemme perusnopeutta kahdeksaakymppiä. Vaarallisimpiin paikkoihin voisikin laittaa edes suositusnopeuden samaan tapaan kuin jyrkkiin mutkiin. Pelkkä hirvivaarasta varoittava merkki ei näytä saavan läheskään kaikkia nostamaan kaasujalkaansa.
Samaan tapaan kuin puhutaan ajoneuvojen turvaväleistä pitäisi liikennevalistuksessa puhua myös oikeasta tilannenopeudesta tien pientareen leveyteen suhteutettuna. Jokin helposti omaksuttava nyrkkisääntö olisi tässä paikallaan.
Luonnon torjuntaa omalla pihalla
Luonnolta suojautuminen omalla tontilla johtaa joskus kummallisiin ratkaisuihin. Tyypillinen tapaus on tontilla jo valmiina olevan puuston kaataminen ja uusien jalostettujen puiden ja pensaiden istuttaminen niiden tilalle. Autolla on päästävä asfalttia pitkin talliin asti, pihapolut peitetään betoninpalasilla. Steriilin lyhyeksi leikattu rikkaruohoton nurmikko muistuttaa golfkenttien aavikoita.
Auta armias, jos pihalle ilmestyy myyränkeko. Tai keltiäispesä. Tai nurmikko – hui kauhistus – hieman sammaloituu. Se tietää pikaista reissua rautakauppaan, josta löytyy tekninen tai kemiallinen ratkaisu ongelmaan. Asukas on taas turvassa luonnolta, kunnes seuraava villi vihollinen tunkeutuu tontille.
Lapsuudenkotini laajaa pihatannerta ei parturoitu ruohonleikkurilla kahta kertaa viikossa, ei edes kesässä. Polut pysyivät ruohottomina pelkän käytön ansiosta, ja sivummalle kasvanut heinä niitettiin sopivassa vaiheessa vasikoille appeeksi. Heinäväellä oli aikaa urvahtaa ruokaperäisille pihasaunioiden ja ratamonlehtien peittämälle viheriölle. Luonnonkukkia saattoi poimia maljakkoon kaivolla käynnin yhteydessä.
Kun vasta suunnittelin rakentamista nykyiselle tontillemme, ilmestyi paikalle lähellä asuva naapuri, joka esitti, että tontin nurkalla kasvavat suuret (hänen sanojensa mukaan rumat) kuuset kannattaa kaataa. Sen verran pisti moinen neuvo sisimpääni, että kuuset kasvavat tänäkin päivänä – ja tontin nimi on Kuusikulma.
Talon paikkaakin vaihdoin vielä rakennusmestarin suostumuksella aivan viime hetkillä ja säästin samalla kulmakunnan suurimman männyn. ”Palkinnoksi” mänty karistelee joka vuosi katollemme melkoisen kerroksen neulasia, mutta kirveen sijasta olen tarttunut toistaiseksi vain harjaan ja haravaan.
Osaavat monet sentään elää vielä sovussa luonnon kanssa. Muuan ystäväni sanoi kerran, että niin kauan kuin myyrät vain pysyvät hänen kotinsa seinien ulkopuolella, hänellä ei ole mitään niiden maanparannustoimia vastaan. Eräillä on jopa rohkeutta antaa pihansa rehottaa lähes luonnontilassa naapureiden arvostelevista katseita piittaamatta.
Oma pihani on jotakin luonnontilaisen ja hoidetun välimailta. Alkuinnostuksessa perustetun nurmikon olen jättänyt jo aikaa sitten lannoittamatta ja päästänyt sammaloitumaan, minkä ansiosta ruohon leikkaustarve on rutkasti vähäisempi. Syvälle juurtunut luonnonheinä kestää kastelematta myös kuivia kausia. Parasta pihassa on sen metsäinen puolisko, jolla kasvaa sieniä ja luonnonmarjoja ihan syötäväksi asti.
Tapamme elää ulkokoreasti naapureiden ehdoilla on johtanut siihen, että teemme paljon turhaa työtä ja hankimme edustavuuden vuoksi omaisuutta, jota emme oikeasti tarvitse. Käytämme kallista energiaa valaistaksemme vaivalla rakennetun ”kauniin” pihamme ohikulkijoiden iloksi (= kadehdittavaksi). Jopa mökkirannoilta kaadetaan puut, että loma-asumus näkyisi hyvin kaikille ohiajaville veneilijöille. Täällä asun minä, eikä mikään piilopirtin peikko!
Hoitamaton oja – vai kosteikko ja suojapaikka, jossa viihtyvät osmankäämit, rentukat ja monet muut kosteikkokasvit sekä hyönteiset ja sammakot?
Olemme silti metsäläisiä
Vaikka olen edellä hieman arvostellut vieraantumistamme luonnosta, olemme kuitenkin vielä paljon lähempänä luontoa kuin valtaosa muista ns. sivistyskansoista. Monet ulkomailta tulevat mökinvuokraajat kertovat pelonsekaisista tunteistaan, kun he ovat ajaneet mutkaisia metsäteitä pitkin syrjäisiin kohteisiin. Me itse saatamme kokea jotain samankaltaista, jos uskaltaudumme kierrokselle jonkin suurkaupungin syrjäkortteleihin tavanomisten turistinähtävyyksien ulkopuolelle.
Kun valtakunnan pääväylä 4-tie kulki vielä Päijänteen länsipuolitse, kohtasin eräänä kesäyönä jossakin Jämsän eteläpuolella lyhyellä metsätaipaleella hollantilaisen perheen viittilöimässä tien varressa. Autosta oli kai vikaa tai polttoaine päässyt loppumaan. Kuviteltujen villipetojen takia kauhun vallassa oleva perheenäiti sai tuskin henkeä vedetyksi, vaikka ”erämaan” lähin talo ja puhelin olivat vain muutaman sadan metrin päässä seuraavan mutkan takana.
Jopa suurten toleranssien maassa itärajamme takana asuu meitä sosiaalisempi kansa. Kun Neuvostoliitto ryösti meiltä Karjalan, se siirrätti esimerkiksi Harlun Mustamäessä hajallaan sijainneet talot yhdeksi tiiviiksi taloryhmäksi lähemmäksi kirkonkylää. Metsän reunassa olevassa talossa ei uskaltanut asua, sillä puiden takaa saattoi ilmestyä …
Monet Suomessa vieraillevat ulkomaalaiset eivät ole koskaan käyneet tiettömässä luonnossa, keränneet tai pyydystäneet itse ruokaansa, saati valmistaneet sitä syötäväksi nuotiolla. Osasta Suomenkin asfalttikeitaiden asukeista on vaarassa tulla heidän kaltaisiaan, jos kosketus luontoon ja maaseutuun puuttuu.
