Kalanistutusten tuotto jää usein miinukselle. Missä vika?

Onnistuneen kalanistutuksen tulosVain valitettavan pieni osa Saimaaseen istutettavista taimenista kasvaa kalastettavaan kokoon. Kuvassa vuoden 2003 lokakuussa vaapulla saatu täpläkylki.

Osakaskunta tai joukko yksityisiä kalastajia istuttaa huomattavalla summalla kalanpoikasia vesistöön ja odottaa toivorikkaana saavansa sijoitukselleen korkoa hyvien saaliiden muodossa. Valitettavan usein takaisin saadun saaliin rahallinen arvo on istutuskuluja pienempi. Jotain on mennyt pieleen.

Murphyn lakien mukaan kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, ja sekin mikä ei voi mennä pieleen, menee kuitenkin pieleen. Kalanistutuksessa, jos missä, epäonnistumisen mahdollisuuksia on vaikka muille jakaa.

Olen ollut useita kertoja toteuttamassa ja muutaman kerran myös rahoittamassa kalanistutuksia, joiden tulokset eivät ole olleet toivotunlaisia. Joissakin tapauksissa on tuntunut siltä, että jotain on saattanut olla vialla myös kalanpoikasten kasvatuksessa tai niiden kuljetuksessa istutuspaikalle.

Tuuria ja tohelointia taimenilla

Joskus varhaisella 90-luvulla olin vastaanottamassa Yövedelle istutettavia 2-vuotiaita taimenenpoikasia. Koska tankkiautolla pääsi vain lahden pohjukkaan, josta oli toista kilometriä matkaa isommalle selälle ja koska oli perusteltua syytä pelätä poikasten joutuvan heti alkuunsa ahnaiden haukien ja muiden petojen suihin, päätimme kuljettaa poikaset väljemmille vesille ennen niiden vapauttamista. Taimenet laskettiin tankkiautosta suoraan veneessäni oleviin kahteen suureen saaviin, jonka jälkeen suuntasin keulan kohti väljempiä vesiä.

Mutta kuinkas kävikään? Ajettuani tuskin viittä minuuttia huomasin ensimmäisten täpläkylkien jo näyttävän vatsapuoltaan. Kuljetusveden happi oli loppumassa – tai poikaset olivat jo valmiiksi ”heikossa hapessa”. Oli pakko kipata poikaset veteen jo puolivälissä ennen suunniteltua vapautuspaikkaa. Oliko istutuksesta lopulta mitään hyötyä, voi vain arvailla?

Monta kertaa myös valistumattomat kalastajat saivat aikaan hirmuista tuhoa. Osuin kerran muutaman päivän perästä istutuksesta paikalliseen kalastustarvikeliikkeeseen, jossa muuan ”kalastaja” kehui saaneensa samasta verkosta peräti 16 ”lohta”. Myös vakaassa miehen iässä olleet mato-onkijat ja virvelillä viuhtovat pikkupojat kantoivat kotiinsa muovikasseittain ”punalihaista”, ennätys taisi olla 60 vastaistutettua 3-vuotiasta taimenta samalta laiturilta. Melkoisen valistuskampanjan jälkeen saatiin asiaan sentään jotain rotia, mutta suuri osa istutetuista taimenista kalastettiin jatkossakin pois aivan liian pieninä, että istutusten tuotto olisi ollut tavoitellulla tasolla.

Joskus taimenenistutuksissa sentään onnistuttiinkin. Itsekin sain 90-luvun jälkipuoliskolla syyskuussa parin viikon sisällä peräti kolme kappaletta samaan ikäluokkaan kuuluvaa noin 3,3-kiloista kalaa, ja vuotta myöhemmin toiset kolme noin 5,0-kiloista täpläkylkeä. Kaikki saman syksyn kalat olivat hämmästyttävän samankokoisia. Sama onnistunut istutuserä tuotti myöhemmin eräille verkkokalastajille jopa 7,5-kiloisia hyväkuntoisia kaloja.

Edellä kuvatut taimenet saattoivat jollain tavalla jopa leimautua istutuspaikkaansa, sillä ne palasivat syönnösalueiltaan istutuslahdelle aina syyskuun alkupuolella. Mahtavien kalojen muljahtelu tyyntyneen veden pintakalvossa on mielikuva, joka saa kalamiehen sydämen sykkimään kiivaammin vielä vuosien jälkeenkin.

Miksi silloin onnistuimme, on arvailujen varassa. Oma arvaukseni on, että suurin onnistuja oli kalankasvattaja, jolta saimme todella laadukkaita istukkaita.

Lohenpoikasten laatu

Järvilohen istutukset ovat nekin onnenkauppaa. Parhaimmillaan laji kasvaa hyvissä ravinto-olosuhteissa nopeasti ja takaisinsaanti voi olla huomattavasti taimenta ja nieriää parempi, mutta lähes täydelliseen epäonnistumiseenkin on varauduttava. Suurilla reittivesillä paikallista istuttajaa harmittaa sekin, että lohet voivat uida aivan muille vesille ja muiden pyydyksiin. Samasta syystä kalastus voi olla yhtä juhlaa vesillä, joiden haltijat eivät itse laita tikkua ristiin kalakannan kohentamiseksi. Tämä on omiaan hillitsemään osakaskuntien intoa paikallisiin järvilohen istutuksiin.

Järvilohi on vetouistelijan toivesaalis

Liityin muutama vuosi sitten pieneen porukkaan, joka tekee omilla varoillaan järvilohen poikasistutuksia eräälle hienolle vesialueelle. Vesi on puhdasta, syvyyttä on laajoilla alueilla jopa 40 metriä ja ravintotilanne erinomainen. Ensimmäisenä vuonna istuttamamme vuosiluokka tuotti erinomaisen tuloksen, sillä jo puolentoista vuoden kuluttua syksyllä saimme lähes joka reissu 2,5-3-kiloisia lihavia lohia vain parilla vavalla uistellen ja myöhemmin reilusti suurempiakin.

Valitettavasti seuraavana keväänä samalle alueelle vapautettu vähän suurempi istutuserä on ollut melkoinen pettymys, sillä saaliit ovat jääneet murto-osaan aikaisemmasta. Kaloja ei kerta kaikkiaan näy juuri missään. Kun ensimmäisen vuosiluokan kalat näyttäytyivät lähes joka kalareissullamme komeina pintakäynteinä, on kalavetemme nyt paljon hiljaisempi.

Syitä ja syyllisiä pohtiessa kääntyy ajatus väkisinkin kalanpoikasten laatuun, varsinkin kun samansuuntaisia havaintoja kuuluu kyseisen vuosiluokan menestymisestä myös muualla Saimaalla. En millään jaksa uskoa, että hauet olisivat hotkineet kaikki istutuskalamme, sillä vesisusi on alueella suorastaan harvinainen saalis. Joidenkin arvioiden mukaan kuikat saalistavat tehokkaasti etenkin vastaistutettuja lohen- ja taimenenpoikasia, mutta tuskinpa nekään täystuhoa saavat aikaan. Eikä mökkiläisten harrastama verkkokalastuskaan ole lisääntynyt, pikemminkin päinvastoin.

Saimaan järvilohen säilymisen kannalta tärkeimmät istutukset tehdään kuitenkin Pielisjokeen, jonne emokalat aikanaan nousevat kutupaikkoja etsimään. Kutukalojen määrä on valitettavasti ollut aivan liian vähäinen. Vähintään yhtä valitettavaa on kutupaikkojen puute, sillä Saimaan vaeltajan häämatka päättyy ennen täyttymystään Kuurnan voimalaitoksen betoniin.

Hukatut harjukset

Koska Yövesi on ollut aikanaan Saimaan parhaita harjusvesiä, on kalastusalue yrittänyt palauttaa lajia vesiimme montakin kertaa, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Inarinjoen harjusYövedestä ei varmaan koskaan tule Lapin kalavesien veroista harjuspaikkaa, mutta muutaman komean purjeselän haluaisin siitä vielä elinaikanani saada.

Toimiessani kalastusalueen yhteilupa-asiamiehenä olin muutaman kerran huolehtimassa harjusistutuksista. Poikaset saimme suurissa muovipusseissa, joiden veteen oli lisätty happea. Kerran kalankasvattaja oli hyvää hyvyyttään lisännyt pusseihin lähes kaksinkertaisen määrän poikasia tilattuun verrattuna. Kun puhkoin pussit istutuspaikalla ja päästin kalat veteen, lähes puolet poikasista painui saman tien puolikuolleena pohjaan. Jo seuraavana päivänä tuli pariltakin kalastajalta kyselyjä, että mitä ihmeen täkyjä pyydyksiin uineet isot ahvenet olivat syöneet. Raitapaitojen mahat olivat olleet pullollaan harrinpoikasia.

Kalankasvattajan kunniaksi on sanottava, että hän toimitti muutaman päivän sisällä uudet harjuksenpoikaset, jotka lähtivät uimaan oikein virkeästi. Valitettavasti niistäkään ei saatu kalastuskokoisina takaisin kuin muutama, puhumattakaan että olisimme onnistuneet kotiuttamaan lajia takaisin Yöveteen. Edes 2000-luvulla laadittu harjuksenhoitosuunnitelma ja sen toteuttaminen runsain istutuksin eivät näytä tuottavan toivottua tulosta.

Yöveden harjuskannan palauttamisen tiellä voi olla useitakin vastuksia. Niistä pahin saattaa olla runsas ahvenkanta, joka pistelee vastaistutetut ja pelkäämään oppimattomat ”hölmöt” kalanpoikaset suuhunsa. Ja onko veden ja kutupaikkojen laatu enää yhtä korkea kuin 1950-luvulla, jolloin harjuskanta oli vielä parhaimmillaan? Kutusoraikko liettyy pohajalle painuvan kuolleen levän takia, minkä vuoksi soran sisässä oleva mäti ei saa riittävästi hapekasta vettä. Osuutensa voi olla ilmastonmuutoksellakin, joka ei suosi viileämpään veteen tottuneita lohikaloja.

Yöveden harjuskannan katoamisesta syytettiin liian voimakasta verkkokalastusta. Pintakäyntiensä vuoksi helposti paikannettavien harjusparvien tielle oli aivan liian helppoa laskea nailon- ja monofiiliverkkoja. Kun kookkaat emokalat pyydettiin monena peräkkäisenä vuonna yhdettömiin, oli seurauksena sukupuutto. Nykyisin kalastajat ovat valistuneempia ja harjuspaikoilla on rauhoitusalueitakin, mutta jotain on silti pielessä. Tässäkin tapauksessa hiipii mieleen pieni epäilys istutettujen kalanpoikasten sopeutumiskyvystä Yöveden olosuhteisiin.

Nieriä valopilkkuna

Kylmää ja puhdasta vettä suosivan Saimaan isonieriän on uskottu kuolevan ilmastonmuutoksen myötä vääjäämättä sukupuuttoon. Siksi onkin mukavaa kuulla, että pitkäjänteinen työ nieriän palauttamiseksi Yöveden kalakantaan on sittenkin tuottamassa tuloksia. Kalastajat saavat silloin tällöin hyväkuntoisia nieriöitä ja viime syksyn emokalapyynti tuotti pitkästä aikaa muutamia komeita kutukypsiä yksilöitä.

Yöveden syvistä syövereistä (jopa yli 80 m) löytyy yhä nieriälle riittävän kylmää vettä hellekesinäkin. Myös läheiseltä Luonterilta kuuluu mukavia uutisia. Nieriät saavat kuitenkin omalta osaltani uida rauhassa, sillä olen tällä vuosituhannella noudattanut tinkimättä mottoani: ”Saimaannieriä on niin arvokas kala, että sitä kannattaa olla pyytämättä vaikka sitä saisikin”.

Kalanistutus on vaikea laji. Siksi monet ovat nykyään sitä mieltä, että antaa kalaveden tuottaa vain niitä lajeja, joita siinä luonnostaan on.