Sadekesällä on valoisatkin puolensa. Metsiin on kasvamassa muhkea sienisato.

Kantarellin kesäsato on nyt parhammillaan

”Tämä tekee hyvää meidän uusille perunoille ja naapurin kuiville heinille!” tavattiin ennen murjaista, kun maahinen sade jatkui jo ties monettako päivää. Tokaisussa on savolaista surrealismia, sillä kastuivathan ne samalla omatkin seipäällä olleet jo latoon ajamista vaille kuivat heinät.

Tänä kesänä ahkeroinut sateenjumala on pitänyt huolen siitä, että hyvälaatuisen kuivan heinän saaminen korjuuseen alkaa olla kohta jo mahdottomuus. Sadepäivien väliin jäävät yhden vuorokauden mittaiset pikkupoudat eivät riitä levälleen niitetyn heinän kuivattamiseen, ja seipäille ei heiniä ängitä enää edes kesäiskelmissä. Eikä liika vesipaiste tee hyvää perunoillekaan, kuten uutisista olemme saaneet havaita.

Mutta, aina se johonkin laariin sataa! Kesän kosteus on houkuttelemassa esiin mahtavan sienisadon. Metsät ovat nyt paikoitellen keltaisenaan keltavahveroita eli kantarelleja ja muitakin sieniä alkaa putkahdella maan uumenista päivänvaloon. Haperot ja tatit ovat tuota pikaa poimittavissa, ja sato voi olla ennätyksellisen runsas.

Sienestys on ollut yksi mieliharrastuksistani jo lapsuudesta asti. Kodissani poimittiin tosin vain rouskuja, joita sanottiin maitosieniksi, maiteroisiksi tai jopa ”ihmissieniksi”. Niistäkin naisväki kelpuutti sienisaalaatin aineksiksi vain ”haapasienet” (haaparouskut) ja ”karvalaukut” (karvarouskut), joista äiti raaputti puhdistettaessa vielä pois pintaketon ja heltatkin.

Minä sivistin itseäni tunnistamalla Emännän tietosanakirjan sieniliitteen piirroskuvien avulla muitakin syötäviä tai sellaisiksi luultuja sieniä. Kiertelin yhtenään hakamaita ja samoilin lähimetsiä pärekori kädessäni. Kotona puhdistin sienet, ryöppäsin tarvittaessa ja paistoin voissa suolan ja sipulin kera. Vanhemmat ja muut itsesuojeluvaistonsa säilyttäneet lähimmäiset vain pyörittivät päätään, kun kehuin makuelämyksiäni ja pyyhin rasvaisia suupieliäni. Ikää minulla ei ollut kymmentäkään vuotta.

Lienee ollut vain onnekas sattuma, että en pistänyt poskeeni liian paljon jotakin tappavan vaarallista myrkkysientä. Ja hyvä onni jatkui vielä vuosikymmeniä, kun sieniharrastukseni sen kuin yltyi ja aloin maistella kaikkia tunnistamiani syötäviä sieniä. Tunnistamisessa käytin Sienet värikuvina -nimisen kirjan piirroksia ja sanallisia tuntomerkkejä. Kirjan oli alun perin toimittanut ruotsalainen Bengt Cortin vuonna 1958 ja sen suomenkielisestä laitoksesta vastasi Risto Tuomikoski.

Ympyröin kirjasta tunnistamieni sienten järjestysnumerot ja lisäsin viereen S-kirjaimen, jos olin sientä myös syönyt. Kirjaimia kertyi 80-luvun alkuun mennessä 184 kappaletta. Oppaassa oli näin jälkeenpäin ajatellen aivan karmeita virheitä. Esimerkiksi sivulla 162 kerrotaan: ”Useimmat seitikit lienevät syötäviä. Monet ovat pahan hajuisia tai makunsa vuoksi kelpaamattomia, mutta varsinaisia myrkkysieniä suvusta ei tunneta.” Kun kirjassa on mustaa valkealla, että ei tunneta, se luetaan helposti, että ei ole. Niin ainakin järkeilin pienessä päässäni – ja söin useitakin seitikkien sukuun kuuluvia sieniä.Myrkyllinen pulkkosieniKuva kirjasta Sienet värikuvina (kolmas painos, 1973, WSOY), jonka avulla tunnistin sieniä 70-luvulla. Olen merkintäni mukaan ainakin maistanut sientä ja lisännyt vielä huomautuksen, että sieni on Emännän tietosanakirjan mukaan syötävä. Sieni on todellisuudessa tappavan myrkyllinen. Suomen sienioppaassa (Kasvimuseo/WSOY 2006) sienen nimen perässä on peräti kaksi pääkalloa.

Onneksi lautaselle ei osunut suippumyrkkyseitikkiä, keltamyrkkyseitikkiä, laakamyrkkyseitikkiä, valkokärpässientä tai mitään muutakaan viimeistä ateriaa. Mutta niin monenlaisia hulluja ajatuksia on ajukoppaani vuosien mittaan pesiytynyt, että voivat olla sientenkin sisältämien yhdisteiden aikaansaannoksia.

Kun 80-luvulla julkaistiin uusia ja parempia sienioppaita muun muassa Mauri Korhosen kirjoittamina, ymmärsin rajata syötäväksi keräämieni sienten määrää vain muutamiin kymmeniin. Tätä nykyä poimimme vain pariakymmentä lajia. Valtaosa talven varalle keräämistämme sienistä on herkkutatteja, kantarelleja, haaparouskuja, vaaleaorakkaita, mustatorvisieniä ja suppilovahveroita. Tuoreena tai tarvittaessa asianmukaisesti esikäsiteltynä pannulle pääsevät muun muassa korvasienet, huhtasienet, monet eri haperot, mustavahakkaat, lampaankäävät, herkkusienet ja ukonsienet.

Koska aivan viime aikoinakin ilmestyneisiin sienioppaisiin on päässyt putkahtamaan ikäviä virheitä, kannattaa aloittelevan sieniharrastajan poimia ainakin aluksi vain muutamaa helposti tunnistettavaa yleistä sienilajia. Niiden joukossa on ehdottomasti tämän hetken ykkönen keltavahvero, jonka jokainen oppii varmasti tunnistamaan. Sen voi sekoittaa oikeastaan vain valevahveroon, joka on onneksi sekin syötävän rajoissa.Mustikat ovat suuria ja maukkaita

Sienisadon ohella myös mustikat alkavat olla poimittavassa kunnossa. Runsaat sateet ovat turvottaneet marjat muhkean kokoisiksi ja ne ovat nyt parhaimmillaan. Mustikka kukki keväällä ennätyksellisen runsaana, mutta hallat verottivat valitettavasti satoa monin paikoin. Onneksi ainakin suurten järvien tuntumassa mustikan kukat säästyivät tuholta ja sato on nyt korjattavissa.

Marjastus ja sienestys on niin mukavaa puuhaa, että olen huomannut sen vievän tilaa jopa ykkösharrastukseltani kalastukselta. Etenkin nyt, kun metsissä voi vielä samoilla ilman vihon viimeisiä vainolaisia eli hirvikärpäsiä.

Kipin kapin metsään luonnonantimia noutamaan.