Kalastustapojen esittelyn viimeisessä osassa selvitellään sulku- ja verkkokalastusta.

Lohipato Tornionjoessa. Kirjasta Omaa maa IV (1909, s. 273)

Kansatieteilijä Uuno Taavi Sirelius (1872 – 1929) oli yksi merkittävimmistä suomalaisista tutkijoista. Koska hänen väitöskirjansa aiheena oli suomalais-ugrilaisten kansojen patokalastus, ei ollut ihme että hänestä tuli Helsingin yliopiston ensimmäisen suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori. Työssään hän teki tutkimusmatkoja Venäjälle muun muassa obinugrilaisten, ostjakkien, samojedien, syrjäänien, vogulien ja votjakkien asuinsijoille. Vaikka häntä kiinnostivat monet muutkin kansanperinteeseen liittyvät seikat, kuten suomalaisen ryijyt, hän tuli tunnetuksi nimenomaan kalastusmenetelmien tutkijana.

Sulkukalastus

Sirelius jakaa sulkukalastusvälineet niiden varsinaisiin vangitseviin osiin sekä aitoihin ja patoihin, jotka ohjaavat kalat pyydykseen. Niistä patoa hyödynnettiin historian hämärässä jo ennen kuin varsinaisia pyydyksiä oli edes olemassa. Padon tuntumaan nousseet kalat peloteltiin tarpomalla patoa vasten, jossa ne tapettiin esimerkiksi seipäillä lyömällä. Kun kaksi patoseinämää rakennettiin kiilamaiseen muotoon ja niiden avulla ohjattiin kalat ”kujan” perällä olevaan nostettavaan koriin, saaliit paranivat ratkaisevasti.

Viimeksi kuvattu menetelmä johti lanan kehittymiseen. Sireliuksen mukaan lana asetetaan aina suu vastavirtaan päin ja se vangitsee kalat veden paineen avulla. Perinteisiä lanoja olivat vitsoista tehdyt kartion muotoiset suiput ja havaksesta kudotut ruonat. Niistä ensin mainittuja käytettiin lähinnä keväisin pikkupurojen kutupyyntiin ja ruonia isommissa koskissa siikaa ja lohta kalastetaaessa. Suippuja suomalaiset ovat käyttäneet jo entisillä asuinsijoillaan, mutta ruonat ja niiden käyttö ovat läntistä perua. Kaloja pyydykseen ohjaavia potkuja Sirelius pitää alkuperältään karjalais-saamelaisina.Ufo on kätevä ja kalastava nykyaikainen kalanpyydys.

Katiskat eivät olleet ennen helposti paikasta toiseen siirrettäviä rautalankahäkkyröitä vaan kiinteästi järven pohjaan katiskan muotoon lyötyjä päältä avoimia aitauksia, jotka tehtiin männystä kiskotuista liisteistä. Kotipuolessani Kyyveden Pohjalahden ja Naakkimajärven alueilla puhuttiinkin ennen liistekatiskoista erotuksena siirrettävistä rautalankakatiskoista. Liistekatiska on hieno kalasystävällinen pyydys, jonka soisi jälleen yleistyvän perinteitä arvostavien asumusten kotirannoissa. Kalat nostetaan liistekatiskasta haavin avulla.

Sirelius arvelee katiskoiden tulleen Suomeen jo hämäläisten mukana, joten karjalaiset ja savolaiset tutustuivat niiden käyttöön vasta myöhemmin. Kenties tuo tutustuminen tapahtui jopa riitaisissa merkeissä, kun esi-isämme kilpailivat samoista kalavesistä ja erämaista heimojen asumattomilla rajaseuduilla. Kun vapaasti vallattavat erämaat vähenivät, liikkuvat kaskea kaataneet savolaiset tarvitsivat uusia alueita ja pyrkivät ottamaan niitä myös paikallaan viihtyvien hämäläisten perinteisiltä erämailta ja kalavesiltä. Voi olla, että jokin entisen Vesulahden pitäjän pohjoisille perukoille samoillut esi-isäni Påuell Mannin (Paavo Manninen) rikkoi hämäläisen erämiehen rantaveteen rakentaman liistekatiskan – mutta katsoi siitä samalla visusti mallia omaan pyydykseensä!

Kun suippuun lisättiin nielu, siitä kehittyi merta, joka tehtiin yleensä vitsaksista. Pyydystyyppi lienee perua ajoilta, jolloin esi-isämme elivät yhdessä liiviläisten, virolaisten, vatjalaisten, vepsäläisten ja aunukselaisten kanssa. Männynsäleistä tehty mertatyyppi omaksuttiin Siperian suunnalta syrjääneiltä. Liisteitä ohuemmista päreistä tehtyä mertaa Sirelius pitää suomalaisten omana sovelluksena. Havaksesta kudotut rihmamerrat ovat myöhempiä keksintöjä, yleensä läntistä alkuperää nahkiais- ja lohimertojen tapaan.

Rihmamerroista kehittyivät rysät, jotka syrjäyttivät aikanaan katiskat etenkin keväisessä kutukalan pyynnissä. Nythän asia on jälleen päinvastoin. Siian- ja lohenpyynnissä ensimmäiset patorysät ilmestyivät Pohjanmaan vesille jo 1500-luvulla. Kookkaat siika-, silakka- ja hailirysät ovat paljon myöhäisempää alkuperää.

Sulkupyydyksiin kaloja ohjaavat seinät eli padot voivat olla hyvin erilaisia. Pikku kalojen pyyntiä varten ne voitiin tehdä vaikkapa kivistä tai vaajojen vanaan asetelluista risuista. Lohen- ja siianpyyntiä varten rakennetut sulut Sirelius jakaa karsina-, sarja- ja kirstupatoihin sekä otaviin ja lohiarkkuihin. Ensin mainitut ovat kookkaita suorakulmion muotoisia aitauksia, joihin kalat johdetaan yhtä tai kahta patosiipeä pitkin yhden tai kahden portin kautta. Pesistä saalis nostetaan usein kahden kulteen avulla, joista toinen on aitauksen alaseinämällä ja toista uitetaan virran mukana sitä vastaan.

Otavapatoa suomalaiset käyttivät jo suomalais-ugrilaisen aikana. Sireliuksen aikainen versio otavasta oli poikki joen laskettu havasseinä, mikä muotoutui virran paineen vuoksi pussille ja vangitsi myötävirtaan vaeltavat lohet. Aikaisemmin tämän lailla kielletyn tehopyydyksen korvasi puupato, josta laskukala pyydettiin myötävirtaan uitetun kulteen avulla.

Ruotsalaisilta lainattua kalastuskulttuuria on myös lohiarkkujen käyttö. Arkku voitiin asettaa pyyntiin esimerkiksi myllypadon yhteyteen. Se pääosan muodosti vettä lävitseen päästävä salvo, johon kala saattoi jäädä jopa kuivilleen.

Verkkokalastus

Nykyisin yhtä käytetyimmistä pyydyskalastusvälineistä, verkkoa, Sirelius kuvaa vuonna 1909 Oma Maa -tietokirjaan laatimassaan artikkelissa yllättävän lyhyesti. Hän määrittelee verkon tavallaan pitkälle kehittyneeksi padoksi, joka ilman erityisiä muita pyydyksiä vangitsee kalan. Sen vuoksi verkko kuuluu Sireliuksen mukaan kaikkein edistyneimpiin ja tuottavimpiin kalastimiin. Sisämaassa ovat ns. särykset ja harvat (lahnaverkot) tavallisimpia, rannikolla hailiverkot. Viimeksi mainittujen Sirelius sanoo olevan parhaimmillaan jopa 6 syltä (11 m) korkeita ja kymmenien sylien pituisia. Lopuksi kansatieteilijä U. T. Sirelius mainitsee, että haili- ja siikaverkkoja on alettu laskea myös katiskamaisten pesien muotoon, sisämaassa myös lahnaverkkoja laskettaessa.

Verkkokalastuksella on maassamme todella pitkät perinteet, mistä todisteena on maailman vanhin tunnettu kalaverkko, joka löydettiin syksyllä 1913 Antrean Korpilahden kylässä Karjalankannaksella. Pajunkuoresta punotun verkon iäksi on määritelty peräti 9300 vuotta. Verkon pituus oli 30 m, korkeus 1,5 m ja solmuväli noin 60 mm, mitkä sopivat vaikkapa kuhankalastukseen vielä nykyäänkin.

Antrean verkko ei pärjäsi pyyntitehossa alkuunkaan myöhemmin kehitetyille lankakaverkoille, joiden materiaalina oli pitkälle 1900-lukua pumpulilanka. Verkot kudottiin talvipuhteella pirttien hämärässä ja varustettiin yläpaulaan kiinnitetyillä tuohi- tai korkkikohoilla ja alapaulaan kangaspussien sisään sidotuilla kivipainoilla. Sellaista käytti myös oma isosetäni Herman ”Kala-Herkko” Kohvakka Kyyvedellä vielä 1950-luvulla.60-millinen verkko soveltuu hauen ja kuhan kalastukseen

Verkkokalastus helpottui ratkaisevasti teollisesti valmistettujen nailonverkkojen tultua markkinoille ja suorastaan räjähti monofiiliverkkojen myötä. Viimeksi mainittuja syytetään joskus jopa kokonaisten kalakantojen tuhoamisesta sukupuuttoon. Esimerkiksi Saimaan Yövedellä kerrotaan olleen ennen monofiiliverkkojen tuloa myös matalassa kutenut muikkukanta, joka hupeni nopeasti olemattomiin 1960-luvulla. Verkkokalastusta on syytetty myös helposti pyydettävän järviharjuksen katoamisesta. Oikeasti sukupuuttojen syynä ei ole monofiiliverkko sinänsä, vaan liikakalastus ja kalaveden laadun muutokset.

Suomalaista verkkokalastusta (ja siinä sivussa myös verkkokalastajia) on viime vuosina yritetty leimata aikansa eläneeksi. Sanan kulttuuri väärin ymmärtäneet jopa toitottavat, että maissa, joissa kalat pyydystettään (ja päästetään) etupäässä vain vavalla kalastaen, olisi jotenkin korkeampi kalastuskulttuuri. Pyydyskalastus ja sen mukana verkkokalastus on kuitenkin tärkeä osa suomalaista kalastusperinnettä, jota ei pidä millään muodoin väheksyä muiden kansojen harjoittamien kalastustapojen rinnalla.

Jos pöytään latkäistään ekokortti, saattavat perinteiset pyydyskalastusmuodot osoittautua paljon monia vapakalastusmuotoja ympäristöystävällisimmiksi kalastustavoiksi, ainakin saalismääriin suhteutettuina. Soutuveneellä kotirannassaan verkoilla kuhkavan ”heinähatun” hiilijalanjälki lienee paljon vähäisempi kuin vaikkapa nelivetomaasturilla kookasta venettä ympäri Pohjoismaita kiskovan ja päivätolkulla yhden lohen perässä pitkin ulapoita risteilevän modernin vetouistelijan.

Tuhansien järvien maassa on tilaa kaikille laillisille kalastustavoille ja niiden harjoittajille.