Jos kalastus alkaa olla saman kaavan yksitoikkoista toistamista, kannattaa kokeilla muitakin kalastustapoja.

Martti Arkon upeaa kuvitusta Ari Mannisen novelliin. Eränkävijä 1985.Martti Arkon upeaa kuvitusta Ari Mannisen novelliin Heinäpoudan hauet. Valokuva Eränkävijän 1985 sivulta 81.

– Konstit on monet, sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki.
– Ja vaihtelu virkistää, sanoi kissa kun akalla pöytää pyyhki!

Siinä vanha sanonta ja sille savolainen vastaus, jotka muistuttavat että saman asian voi tehdä monella eri tavalla. Joskus luova hulluus johtaa jopa täysin uusiin sovelluksiin, niin kalastuksessa kuin missä tahansa muussakin.

Vene täyteen vapoja keloineen ja siimoineen, takiloita, levittimiä, painoja, vieheitä, täkyjä ja muita tykötarpeita. Venevaunu auton peräkoukkuun, ajomatka rantaan, paatti veteen ja urku auki ensimmäiselle vähän isommalle selälle. Moottori tyhjäkäynnille, vermeet vetoon vanhan kaavan mukaan ja pyörimään rinkiä tutuilla ottipaikoilla. Tärpin odotusta, eväiden napostelua ja maisemien katselua. Kentien alamittaisen kalan vapauttaminen ja joskus harvemmin kiistelyä siimasta vähän isomman kalan kanssa.

Hohhoijaa, paraskin harrastus voi saada puista sivumakua, jos se on liiaksi saman kaavan toistamista. Kyllästyminen uhkaa, vaikka kalastustapa olisi kuinka tuottoisa. Siksi ainakin välillä kannattaa kokeilla toisia kalastustapoja – tai jättää hetkiseksi koko kalastus ja tehdä jotain aivan muuta.

Vaikka olen kuhkanut kalavesillä jo seitsemällä eri vuosikymmenellä, en ole koskaan kyllästynyt kalastukseen – väliaikaisesti muutamaan kalastustapaan kylläkin. Mielenkiintoni on pysynyt yllä kenties siksi, että olen kalastuksen suhteen kaikkiruokainen: olen kokeillut lähes kaikkea aktiivisesta passiivikalastuksesta (pitkäsiima) passiiviseen aktiivikalastukseen (ootto-onginta)!

Käyn seuraavassa läpi eri kalastusmuotoja kansantieteilijä, professori Uuno Taavi Sireliuksen (1872 – 1929) luokituksen mukaisessa järjestyksessä. Lähteenä olen käyttänyt hänen artikkeliaan Kansan metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus, joka julkaistiin mainiossa Oma maa -tietokirjasarjassa vuonna 1909.

Iskukalastus

Kalastuslaji polveutuu ajoita, jolloin ihmisillä ei ollut vielä varsinaisia kalastusvälineitä. Matalassa vedessä olevaa kalaa saatettiin iskeä esimerkiksi kivellä tai nuijalla. Pikkupoikana tuli itsekin nuijittua rantaluhdasta muutama kutuhauki; serkkupoika Kari taisi yllättää jopa useampia haukia intiimistä tilanteesta yhdellä iskulla. Kansakoulun puutöissä värkättiin joka pojalle komeat kolkkanuijat, mutta vähälle käytölle ne jäivät, kun ei asuttu aivan järven rannassa ja olosuhteet ensijäillä eivät aina suosineet kolkkakalastusta.

Pistokalastus

Sireliuksen määrittelee pistokalastuksen niin, että siinä pyyntiväline työntyy kalan ruumiiseen. Näin ollen pistokalastusta ovat muun muassa atrain-, launi-, koukku- ja ammuntapyynti.

Atraimen alkumuotona on mitä ilmeisemmin ollut keihäs, johon lisättiin osuman varmistamiseksi kärkiä. Kun atraimella kalastetaan hämärän aikaan keinovaloa käyttäen, puhutaan tuulastuksesta. Kalojen metsästäminen tuulastamalla on yksi parhaista tavoista hyödyntää veden viljaa, sillä siinä pyytäjä voi aina valita iskeekö hän näkemäänsä kalaa vai ei.

Launi. Kuva Sireliuksen artikkelista.Launi on kummastakin päästä teroitettu puutikku, joka kiinnitetään keskeltä siimaan ja varustetaan kalasyötillä. Kun kala, vaikkapa hauki, nielee syötin, kääntyy tikku kalan nielussa tai mahassa poikittain ja kala jää kiinni. Kun launin tilalla käytetään kolmihaaraista (oksanhaarasta tehtyä) puutikkua, ollaan jo lähellä koukun keksimistä.

Vaikka koukkukalastus ei saanut Sireliuksen artikkelissa kovinkaan suurta huomiota, on se nykyään yksi monipuolisimmista kalastusmuodoista. Siihen sisältyvät muun muassa kaikki nykyisin vapakalastuksena tunnetut kalastustavat.

Suomen yleisin kalastusmuoto onginta ei ole jostain syytä saanut kalastuslehdistössämme ansaitsemaansa huomiota. Johtuuko tahaton väheksyminen kansanperinteestä, jonka mukaan ”jos kesät vain istuu ja onkii, niin talvella nälkä takapuolta tonkii”? Yli miljoona suomalaista onkijaa saa lukea alan lehdistä enimmäkseen vain perhokalastukseen sekä heitto- ja vetouisteluun liittyviä artikkeleita. Tässä olisi selvästi paikka useallekin nuorelle ja asiansa osaavalle kalastustoimittajalle. Onkimalla voi tavoitella ja saada kutakuinkin kaikkia maamme vesistöissä eläviä lajeja ja se on samalla yksi ympäristöystävällisimmistä tavoista hankkia kalasärvintä.

Vapakalastus on kaikkiaan niin monimuotoinen kalastusmuoto, että en aio tässä yhteydessä edes yrittää luokitella sitä. Siitä voisi kirjoittaa kymmenittäin tällaisia pintapuolisia juttuja ja sadoittain syvällisempiä. Viittaan vain tälläkin palstalla jo aikaisemmin kirjoittamiini lähes kolmeen sataan turinaan. Ja lisää on kehitteillä, jopa aivan uusia tapoja kalastaa vapa kädessä. Lisää mahdollisesti joskus myöhemmin kokemusten kartuttua.

Sireliuksen mukaan onkimisesta jalostuivat aikoinaan erilaiset itseottavat koukkupyydykset, kuten polo- ja vela- eli selkälankapyydöt. Polokoukussa käytetään usein myös vieterillä toimivaa automaattisesti laukeavaa iskukoukkua, joka on monin paikoin kielletty liian tehokkaana kalastustapana.

Eräs mielenkiintoinen sovellus polokoukusta on ns. lähetyssaarnaaja. Siinä syöttikoukku viritetään suurehkon vapaasti uivan kohon (esim. ”perinteinen” mehukanisteri) alle. Kun koho näyttää saavan ylimääräistä kyytiä, on kalastajan aika soudella paikalle ja kesytellä saalis laitojen väliin.

Pitkäsiiman jopa kilometrien mittaisessa selkäsiimassa voi olla satoja sivutapseja, joiden koukuissa on syöttinä mato, kalanpala tai kokonainen elävä tai kuollut kala. Itse värkkäämässäni ensimmäisessä ”pitkäsiimassani” oli 20 suurta ruosteista koukkua, jotka olin vohkinut isosetäni Arvin vanhasta pitkäsiimasta kalamajan vintiltä. Virittelin madoilla syötetyn pyydykseni kahlaamalla Laavuksen Pyykkilahteen harvaan kortteikkoon. Kun koin siiman varhain seuraavana aamuna, olivat madot kelvanneet kiiskille ja ahvenille – ja ne puolestaan muutamalle komealle hauelle.

Muistan vieläkin, kuinka kahlasin kainaloita myöten viileässä vedessä pohjalla olevia repiviä rautamalmiharkkoja väistellen ja pitelin parikiloista haukea tiukan siiman päässä. Vonkale kiersi voimalla ympärilläni ja siima leikkasi kortteita, jotka pullahtelivat katkenneina pintaan. Samaa läsnäolon tunnetta on nykyisin vaikea kokea missään kalastustilanteessa.

Sirelius kirjoittaa: ”Uistaminen eli metallivieheellä varustetun koukun souto ei – mikäli sen aikaisemmasta levenenemisestä voi päättää – maassamme ainakaan kaikkialla ole kovinkaan vanha pyyntitapa. Kalojen ammunta kudulta ja ”paisteelta” on varmaan jo ikivanhoista ajoista harjoitettu. Nykyään käytetään siihen pyssyä mutta aikaisemmin on aseena ymmärrettävästi ollut – kuten kaukaisilla heimolaisillamme ostjakeilla ja voguleilla vielä nyt – jousi ja nuoli.”

Moottori- ja soutu-uistelu ovat kaikille tuttuja kalastustapoja, mutta uistinta voi vetää myös uimalla. Harrastin sitä itsekin nuorempana ajankulukseni mökkivesillä: räpylät jalkaan, käteen kevyt pilkkivapa ja siimaan herkästi uiva vaappu ja sitten rauhallista selkäuintia pitkin ruovikon laitaa. Toimii!

Atraimia Sireliuksen artikkelin mukaan.Appiukkoni Heikki muistelee silloin tällöin tapausta, jolloin hänen isoveljensä Kaarlo taltutti pistoolilla siimassa teutaroineen 8-kiloisen järvitaimenen Heinolan Rautjärvellä. Itsekin tähtäilin intiaanileikkien lomassa omatekoisella jousipyssyllä rantamatalassa uivia haukia ja ahvenia. Tästä jännittävästä kalanmetsästystavasta kiinnostuneet voivat nykyisin hankkia itselleen tarkoitusta varten valmistetut välineet, joihin sisältyy itse jouseen kiinnitetty kela ja sen siimaan sidottu väkäkärkinen nuoli.

Sukeltajien harrastama harppuunakalastus vie kalastajan samalle tasolle ja samaan elementtiin saalistettaviensa kanssa. Kyseessä näyttää olevan kuitenkin usein lähinnä sukellusharrastuksen mukava kylkiäinen eikä niinkään puhdas kalastus. Ammuttavan harppuunan sijasta sukeltaja voi jahdata kaloja myös käsikäyttöisellä atraimella tai keihäällä.

Jatkuu…