Piippunysää imeskelevässä vanhassa kalastajassa oli ainakin joskus jotain romanttista. Valitettavasti kaikki tupakoivat kalastajatkaan eivät elä vanhoiksi.

Ristiinan nuorisotilan "tuhkakuppi" vuosia sitten

Hauras tomumaja vaatii joskus remonttia. Koska toimenpiteellä ei ollut tulenpalava kiire, ehdotin tutkivalle lääkärille, että leikkaus tehtäisiin huhtikuun puolenvälin paikkeilla, ja niin luvattiin. Järkeilin näet, että pilkkijäille ei silloin enää olisi menemistä eikä avoveteen vielä pääsisi. Rospuutto sujuisi ”rattoisasti” leikkauksesta toipuessa, minkä jälkeen rynnistäisin täydellä höyryllä Saimaan selille kalojen perään. Aikataulut kuitenkin pettivät: jokin lasarettiin pesiytynyt tartuntasairaus siirsi puukotusta tasan kuudella viikolla ja nyhjötän nyt sisätiloissa keskellä alkukesän parasta kalastuskautta. Vaan mitäpä tuosta, on aikaa ajatella ja panna asioita tärkeysjärjestykseen.

Ennen leikkausta käytiin läpi koko sairaushistoriani ja tiedoista ilmeni, että olin ollut kirurgisten toimenpiteiden kohteena pari kertaa aikaisemminkin. Koska ensimmäisestä kerrasta muodostui eräänlainen käännekohta elämässäni, kerron siitä seuraavassa.

Olin sairastellut lapsena vuosittain useita angiinoita ja selittämättä jääneitä ankaria kuumesairauksia, jotka saivat minut hourimaan ja näkemään olemattomia keskellä päivääkin. Lopulta kunnanlääkäri Ikonen päätti, että syy on nielurisoissani ja että ne on poistettava. Leikkaus kuitenkin siirtyi vuosilla ennen kuin pääsin vihdoin parinkymmenen vuoden iässä operoitavaksi lääninsairaalaan Mikkeliin.

Ristiinan nuorisotilojen ovenpieli vuosia sittenItse leikkauksesta ei sen enempää kuin että nielunvartijani taisivat olla ennätyskokoiset, sillä kirurgi hikoili tonsillatonkeineen avoimen kitani edessä kuin porsas saunassa. Hoitajan oli tuon tuostakin pyyhittävä hikeä risojen rassaajan otsalta. Vaan päättyihän tohtorin piina lopulta, ja pääsin tokkuraisena osastolle.

Minut vietiin kahden kuusissakymmenissä olevan miehen seuraksi eteläsiiven viidenteen kerrokseen. Toinen miehistä ei puhunut mitään, nukkui vain katkonaisesti hengittäen, mutta virkeämmän oloinen alkoi kysellä kähisevällä äänellä kuulumisiani. Puhuessaan hän piti sormea kurkullaan, ja kun hän veti henkeä, näin vilahdukselta hänen kaulassaan kirkkaan metallikiekon, jonka keskellä on reikä. ”Minulta leikattiin jokunen vuosi sitten kurkkusyöpä ja minä hengitän nyt tämän aukon kautta”, mies kähisi sormi henkireiällä.

Olin vielä aika tokkurassa, joten en jaksanut paljoa vastailla ”kuulusteluun” ja nukahdin. Aamuyöllä kuulin, kun hoitajat tulivat huoneeseen ja vetivät verhon viereisen vuoteen ympärille. Hoitotoimenpiteitä, ajattelin unenpöpperössä ja vaivuin syvemmälle utuun. Aamulla verho oli vedetty syrjään ja vieressäni oleva vuode oli tyhjä. Toinen mies istui totisena vuoteensa reunalla ja kertoi: ”Kaveri lähti nyt sinne mistä kukaan ole vielä palannut. Kuoli yöllä keuhkosyöpään.”

En saanut juuri sanaa suustani. Osaksi järkytyksestä, sillä en ollut koskaan ollut niin lähellä ihmisen kuollessa, ja osaksi leikkauksen aiheuttamista puhumisvaikeuksista. Mies kysyi, että tupakoinko minä, ja kun vastasin, että olenhan minä kärytellyt, hän pyysi minua mukansa sairaalan parvekkeelle. Siellä hän kaivoi taskustaan tupakan ja tökkäsi sen mitään sanomatta hengitysaukkoonsa, sytytti, veti syvän henkosen ja alkoi kähistä sormi kurkulla: ”Kuule poika, minä en pyytänyt sinua tänne tupakalle, vaan katsomaan kun minä tupakoin. Ja kuuntelemaan. Kuule poika, se kaveri kuoli tupakan aiheuttamaan keuhkosyöpään ja siihen kuolen kohta minäkin. Minun on turha enää lopettaa tätä myrkytystä, eikä minusta taida olla siihen miestäkään. Mutta sinä poika, lopeta sinä tupakointi kun vielä voit!”

En muista lupasinko ääneen, mutta lähtiessäni sairaalasta saman päivän iltana olin jo päättänyt, että tupakka saa minulta jäädä. Ja se päätös on pitänyt yli 42 vuotta. Poltin silloin parikymmentä kirstunnaulaa päivässä, mutta jätin puolillaan olevan Colt-topan kaapin päälle muistoksi ja itselleni koetukseksi. Pari vuotta se oli siinä vieraiden ihmettelyn kohteena, kunnes muuan kaveri vei syöpärullat, kun en itse ollut kotona.

Vuosien mittaan jouduin seuraamaan vierestä aivan liian monen läheisen ja tuttavan ennenaikaista lähtöä tupakan vuoksi. Keuhkosyövän lisäksi kuolinsyyksi kirjattiin myös muita tupakkaperäisiä sairauksia ja niiden mukana hirvittävin kaikista eli keuhkoahtaumatauti, joka tappaa tukehduttamalla. Isäni tuupertui sydämen pettäessä kesken saunan lämmityksen, tupakan jouduttama lähtö sekin alle 70 vuoden iässä. Olin kalastusmatkalla Lapissa, kun rajavartija pysäytti meidät ja kertoi ikävän uutisen. Ajoin yhtä kyytiä takaisin kotiin ja itkin koko matkan.

Minusta tuli lasten ja muiden alaikäisten tupakoinnin suhteen hyvin suvaitsematon ihminen. Paheksuvasti olen katsellut myös sätkä suussa pienen lapsen kanssa kulkevia isiä, tupakoivia raskaana olevia äitejä ja jopa jokivarsien taukopaikoilla kanssakalastajia, jotka heittävät tumppinsa virtaan kalojen nieltäväksi. Erikoisesti olen halveksinut aikuisia, jotka myyvät ja välittävät tupakkaa ja viinaa alaikäisille. Olen iloinnut jokaisesta tupakkalain tiukennuksesta ja odotan, että tupakan kasvatus ja jalostus kielletään kokonaan vielä elinaikanani.

Tupakasta pääsee eroon kertaheitolla, jos haluaa. Minulta ei ole juuri liiennyt sympatiaa surkimuksille, jotka kieriskelevät tupakkalakon aiheuttamissa vierotusoireissa ja retkahtavat kerta toisensa jälkeen. Lopettamiseen ei tarvita nikotiinilaastareita tai -purukumeja, ei sähkösätkiä eikä vertaistukea. Kerrasta vaan poikki!

———–

Ja kuinka tämä vuodatus liittyy kalastukseen? Vastaukseni: toivottavasti mahdollisimman vähän! Vaikka toisin väitetään, ei tupakoinnilla näytä olevan ainakaan suurta negatiivista vaikutusta kalansaaliisiin, sillä monet tupakoivat ystäväni ovat erinomaisia kalastajia. Itse tunnen kokevani kalastukseen liittyvät elämykset paremmin, kun en turruta aistejani millään kemikaaleilla.