Tavallinen kotikissa on petoeläin, jonka ei saisi antaa vapaasti saalistaa luonnossa.
Satuinpa vilkaisemaan puutarhaani, johon olin juuri piilottanut kahdeksan vakoa perunoita, vanhaa kunnon Pito-lajiketta, ja mitä näinkään: mustavalkea kissa kantaa roikotti saalistamaansa oravaa pitkin kuusiaidan laitaa. Nappasin kameran mukaan ja säntäsin perään kuvan toivossa. Mirri löytyikin aidan takaa puistokaistan puolelta. Hieman syyllisen näköisenä se siirtyi noin metrin päähän tarkkailemaan puuhiani, mutta näytti samalla olevan valmis vaikka kynsin hampain puolustamaan saalistaan. Nappasin muutaman kuvan ja jätin pedon rauhaan. Pihapuissaimme veikeästi keikkunut kurre oli jo oravien taivaassa.
Tunnistin tappajakissan mahdollisesti samaksi satunnaisesti tontillamme kulkevaksi eläimeksi, joka ”kunnostautui” vuosi sitten keväällä osallistumalla pihallamme hurjaan kissatappeluun yhdessä toisen satunnaisvieraan kanssa. Hirveä oli mouru ja sähinä, kun taistelevat katit karkasivat toistensa kimppuun. Haavat nuoltuaan pedot poistuivat paikalta korvat viipaleina ja naamat ruvella. Kumpikaan kissoista ei ollut onneksi naapurimme säyseä Aatu, joka on ollut minulla töissäkin testatessaan kaulaan ripustettavaa punkinkarkottajaa.
Läheskään kaikki ympäristössä vapaasti liikkuvat kissat eivät pitäydy puhtaassa hiiripitoisessa ruokavaliossa vaan nappaavat erittäin mielellään myös pikkulintuja ja tilaisuuden tullen muitakin eläimiä. Kerkeän oravan tavoittamista pidän kuitenkin jo melkoisena saaliina kissalle. Syynä voi olla myös kävynpurijoiden osittainen kesyyntyminen, mikä lyhentää niiden pakoetäisyyttä.
Kaukaa lapsuudesta muistan tapauksen, jolloin kookas Mossemme kantoi kartanolle (= maalaistalon pihalle) kanalinnun. Jälkeenpäin aikuiset puhuivat, että se olisi ollut peräti ukkometso, mutta tokkopa sentään. Vaikka kissa oli epätavallisen kookas, en usko sen jaksaneen raahata monikiloista lintua. Joten tingitään vähän ja sanotaan, että Mossen saalis oli vaikkapa teeri. Monta muutakin metsän ja pihapiirin elävää Mossen lahtasi, eikä sitä siihen aikaa kukaan moittinut. Pikemminkin kissan metsästystaitoja ihasteltiin.
Myöhemmin 60-luvulla meillä oli suositun rumpalin mukaan nimetty Ringo, mustavalkea vetreä kollikissa, josta kehkeytyi myös armoton ja salakavala tappaja. Kerran kissa loikoili kauniina pyhäpäivänä (muistan, että radiosta kuului jumalanpalvelus) pihanurmella, kun pääskyset alkoivat kiusata sitä. Linnut syöksyivät uhmakkaasti aivan kissan pään yli ja visersivät samalla ilkkuen. Äkkiä kissa ponnahti kuin vieteri korkealle ilmaan ja pääsky oli sen kynsissä. Kun kerkesin hätiin, oli lintu jo siinä kunnossa että siitä ei ollut eläjäksi. Silloin puuttui isä peliin ja antoi kissalle sellaisen löylytyksen, että se ei sen koommin lintuja tavoitellut.
Varpusia ja rastaita saivat pihakissat lahdata surutta, mutta pääskysissä oli raja. Räystäiden alla asuvat alivuokralaiset ja hyönteissyöjät olivat maanviljelijöiden suosiossa ja erityissuojelussa. Pyhiä lintuja. Pääskyjen tuloa tervehdittiin odotettuna kesänmerkkinä ja niiden syysmuuttoa seurattiin haikeana. ”Tänne tänne jäädä täytyyy, syksyhyn ja ikääväään”, laulettiin kansakoulussakin Aino ”Mutsi” Jokisen säestäessä harmoonilla.
Lemmikkien kasvatusmenetelmät olivat ennen kovakouraisia, mutta tehokkaita. Kun Ringo murjaisi ensimmäisen kikkaransa tuvan nurkkaan, isä roppasi kollia niskasta ja pyyhki lattian kissan naamalla. Sen koommin ei katti tehnyt sisänurkkiin vaan pyysi ovensuussa naukuen päästä pihalle. Samoin kun monirotuinen (vaan ei seka-) Raiku(lipoika)-koiramme erehtyi häärimään kanatarhassa, sai se välittömästi sellaisen löylytyksen, että pelkäsi lopun ikänsä kaikkia valkeita lintuja. Järvelläkin se painautui uikuttaen veneen pohjalle, jos lokki sattui lentämään korkealla yläpuolellamme. Muuten Raiku oli oikein mukava kalakaveri.
Vauvaikäisen pikkuveljeni kimppuun erehtyneen kukon lento päättyi liiterin taakse, jonne se räpytteli liiterin yli ilman päätä. Isän naamalla varjoili synkkä viha, kun hän iski kirveen takaisin hakkuupölkkyyn. Vainaja maistui paistissa oikein hyvältä, ja kanaparven kaitsijaksi kasvoi uusi kukko.
Entisaikojen kovat otteet koti- ja lemmikkieläinten kasvatuksessa eivät tule tänä päivänä tietenkään kyseeseen. Rajut menetelmät lienevät rangaistaviakin. Oikealla palkitsemisella ja muilla kasvatusmenetelmillä lienee kuitenkin mahdollista pitää kissojen ja koirien saalistusviettiä aisoissa. Mikään asiantuntija en ole, koska omaan perheeseeni ei ole koskaan hankittu kissaa tai koiraa lasten yliherkkyyksien takia.
Koirat pidetään nykyisin kytkettynä maaseudullakin, mutta kissojen annetaan jostain syystä viettää vapaata kaksoiselämäänsä. Kotona ne ovat suoloisia silityksiä kaipaavia kisumirrejä, mutta oman pihapiirin ulkopuolella liikkuessaan ainakin osa niistä muuttuu säälimättömiksi tappajiksi. Haja-astusalueilla tuollaiset riistan perässä harhailleet kissat tuupertuivat ennen vanhaan haulisuihkuun, mutta taajamien petokissat saavat yleensä jatkaa salaisia puuhiaan.
Jotain rotia lähiökissojen murharetkille. Jos lemmikki todistetusti lahtaa jatkuvasti pikkulintuja ja oravia eikä paheestaan pois opi, se olisi syytä pitää kytkettynä.
