Nykyisenä yltäkylläisyyden aikana, jolloin ruuan saa kaupasta halvemmalla kuin koskaan ennen, joutuu kalastaja pohtimaan myös syitä harrastukselleen.

Talvikalastusaalista 25 vuoden takaa

Kalastusaiheinen keskustelu pyörii enimmäkseen kysymysten missä, millä ja miten parissa, mutta kysymyksen miksi se kuittaa yleensä vain itsestään selvyyksillä tyyliin ”koska se on niin hauskaa”. Varsinkin joutokalastuksen, jossa saaliin jatkokäsittely laistetaan päästämällä koukutetut kalat takaisin veteen, vaikutinta haetaan viihteellisistä arvoista ja kalakantojen suojelusta.

Esivanhempiemme harjoittamassa kalastuksessa oli tosi kyseessä. Tippaakaan liioittelematta voi sanoa, että meitä ei olisi olemassakaan, jos nykyisen Suomen alueelle tulleet esi-isämme eivät olisi osanneet hankkia ravintoa tuhansista järvistämme. Kotitarvekalastus oli ratkaisevan tärkeässä asemassa esimerkiksi viimeisten suurten nälkävuosien (1865-68) henkiinjäämiskamppailussa ja sillä oli merkittävä rooli jokapäiväisen ravinnon hankkimisessa vielä omassa nuoruudessanikin 1950- ja 1960 -luvuilla.

Tarkasteltaessa (kotitarve)kalastuksen taloudellista merkitystä täytyy tulojen ja menojen lisäksi summailla myös kerrannaisvaikutukset. Pelkällä ruuan hinnalla laskien ei ainakaan oma kalastukseni ole ollut taloudellisesti kannattavaa sitten pikkupoikavuosien onkireissujen. Kalastusvälineisiin ja kalareissuihin on huvennut moninkertaisesti sen rahamäärä, mikä olisi kulunut saaliskalojen ostamiseen toreilta ja turuilta. Mutta olisiko ilman kalastusharrastusta rahaa palanut vielä enemmän johonkin muuhun, siinäpä kysymys?

Kalan ottamista syötäväksi on pyritty viime vuosina kyseenalaistamaan hyvinvointipuheilla ja sillä, että saahan sitä kaupastakin. ”Ei kukaan ole enää niin köyhä, että joutuisi kalastamaan hengissä pysyäkseen”, lataa kaikki kalansa vapauttanut sankarikalastaja ja ostaa kotimatkalla vuonossa kasvatettua punalihaista. Vaan minäpä sanon, että itse pyydettyä kalaa saa syödä. Sitä pitää syödä. Se on vähintä mitä voimme tehdä tämän lähes loppuun kalutun ympäristömme pelastamiseksi jälkipolvillemme. On järjetöntä jättää hyödyntämättä harrastuksen kylkiäisenä tuleva ”ilmainen” ja terveellinen ravinto.

Otetaan pohdiskelun lähtökohdaksi se, että kalastusharrastus on parantumaton riippuvuussairaus, johon ei ole muuta lääkettä kuin sen jatkaminen. Äärimmilleen edennyt tauti voi ilmetä siten, että vaikka potilas voisi elää ilman kalaruokia, hän ei voi elää ilman kalastusta. Lääkkeeksi määräisin siedätyshoitoa: potilaan kannattaisi alkaa pikkuhiljaa tuoda saalista kotiin, opetella käsittelemään se oikein ja valmistaa siitä syötävää.

Itse pyydystetyn kalan syöminen voi jopa vähentää kalareissujen määrää, jos ottaa periaatteeksi sen, että seuraavalle reissulle lähdetään vasta sitten kun aiemmin saadut kalat on syöty. Jos saalista tuppaa tulemaan liikaa ja kalastuspäivien väliin alkaa jäädä turhauttavan pitkiä peukalonpyöritysjaksoja, voi huolintarengasta laajentaa kohtuudella sukulaisiin ja tuttaviin. Ylimääräistä saalista ei pidä kuitenkaan koskaan tuputtaa ja se on lahjoitettava pyyteettömästi parhaassa kunnossa mahdollisimman hyvin käsiteltynä. Typeryyden huippu on mätkäistä ylisuuri perkaamaton hauki naapurin ovipieleen.

Kun alkaa suhtautua pyydystämäänsä kalaan ravintona, tulee automaattisena kylkiäisenä saaliin arvostaminen. Silloin jo yhdenkin kalan saatuaan voi lopettaa kalastuksen ja lähteä hyvillä mielin kotosalle perkauspuuhiin. Tällainen reilusti ruuaksi kalastaminen voi olla kalakannalle jopa vähemmän haitallista kuin puhtaaksiviljelty joutokalastus, jossa päivän mittaan ”suojellaan” jopa kymmeniä kaloja laskemalla ne takaisin veteen. Koska ainakin pieni osa koukuissa käyneistä kaloista menehtyy, voi ”suojelija” lopulta tappaa enemmän kaloja kuin ruuaksi kalastaja.

Nyt melkein kuulen jostain kaukaa netin uumenista tutun virren, että pamputettu kala on 100-prosenttisesti kuollut, mutta vapautetulla kalalla on ainakin mahdollisuus selviytyä. Hurskastelua, jossa asiaa ei ole pohdittu loppuun saakka. Pyydystä ja päästä -kalastus ei ole kalansuojelua vaan kalastuksensuojelua. Parempaa uhanalaisen kalalajin suojelua olisi jättää se kokonaan kalastamatta. Taimenen sijasta voisimmekin kalastaa sen ei-uhanalaisia kilpailijoita ja sitä kautta oikeasti suojella taimenkatoja.

Viime aikoina on vihdoin alettu ymmärtää, mikä taloudellinen mahdollisuus on koko ajan uinut ja runsastunut tuhansissa järvissämme ja rannikollamme. Ylen mukavaa oli kuulla ja nähdä eilisistä Ylen uutisista, että särkikalojen odotetaan palaavan kalatiskeille. Särkikaloja nostetaan rannikolta aluksi valtion tuella ja viedään Baltian maihin, jos suomalaiset jalostajat ja kuluttajat eivät niistä innostu.

– Aasialaiset ja afrikkalaiset ostavat kaiken mitä löytyy ja suomalaisille menisi isompaa lahnaa ja säynävää, sanoi kalakauppias Mirno Kivilahti.

Tehokalastettu särki joudutaan kuitenkin myymään pääasiassa Baltiaan, koska meillä ei enää osata – eikä varsinkaan haluta – valmistaa siitä ruokaa. Eivät jalostajat eivätkä kalan kuluttajat. Mikä häpeä maassa, jonka kartalla on sinistä enemmän lähes missään muualla.

Särkikalojen kalastamisella parannetaan samalla vesistön tilaa, kun siitä poistuu ravinteita kierrättäviä kaloja. Tavoitteena on rehevöitymisen vähentyminen, mikä kohentaa myös ns. arvokalojen elinolosuhteita.

Onko saaliskalan oltava suuri?

Urheilukalastaja tavoittelee suuria kaloja. Hauen pitää olla yli 10-kiloinen, ennen kuin sen kanssa ilkeää kuvassa pönöttää. Haukea vapautettaessa se toivotetaan takaisin vielä suurempana. Mutta miten käy suurelle hauelle, jota ei koskaan huolita saaliksi? Se päätyy lopulta luonnon kiertokulkuun ja palauttaa samalla siihen rikastuneet ravinteet ja ympäristömyrkyt pohjaeliöstön ja muiden kalojen käyttöön.

Hmm, entä jos hauki olisikin otettu ja syöty vielä silloin kun se oli niin sanotusti syötävän kokoinen? Silloin sen lihassa olisi ollut vähemmän syöjälleen haitallisia yhdisteitä ja se olisi ollut kohtuudella nautittuna terveellistä ravintoa. Ja ravinteita olisi poistunut vedestä sitä rehevöittämästä.

Asia on kuitenkin kaksipiippuinen – ellei sitten kolme. Jos hauet pyydystetään tehokkaasti pois ennen kuin niistä kasvaa todellisia isomuksia, ne syövät vähemmän särkiä ja särkikanta voi entisestäänkin runsastua. Isomman hauen ravintokerroinhan on suurempi kuin pienen. Vai kävisikö niin, kuten monet suurten haukien ystävät väittävät, että suurten haukien puuttuessa vesistössä olisikin entistä enemmän pienempiä haukia. Söisikö suurempi määrä pieniä ja keskikokoisia haukia vielä enemmän särkiä kuin kohtuullinen määrä suurhaukia? Miten eri vaihtoehdot vaikuttavat koko vesistön eliökantoihin ja sen biologiseen tilaan?

Ennen kaikki laillisen kokoiset hauet kelpuutettiin saaliiksi. Suuren hauen saajaa ei juuri kadehdittu, vaan todettiin, että johan tuo peto joutikin pois vedestä muikkuja syömästä. Ja millaiset olivatkaan kalakannat ennen? Monien mielestä paremmat. Tosin kalakannat ovat olleet yleensä AINA ennen parempia kuin tarkasteluhetkellä: näin todetaan jo vanhoissa Ruotsinvallan aikaisissa teksteissä ja muun muassa 1912 julkaistussa Oma maa -tietokirjasarjassa.

Oma pohdiskeluni on johtanut siihen, että pidän parhaimpana kalastaa, ja ottaa saaliiksi, kalastuslain ja paikallisten määräysten puitteissa eri kalalajeja kutakuinkin siinä suhteessa ja kokoluokissa kuin niitä vesistössä esiintyy. Eniten runsaslukuisia lajeja ja kohtuudella tai ei lainkaan uhanalaisia.

Tavoitteeseen pääsemiseksi olen joutunut monipuolistamaan kalastustani, joka ehtikin olla parikymmentä vuotta lähes silkkaa vapakalastusta. Tänä keväänä aion molskauttaa veteen myös pari katiskaa, ehkä rantarysänkin ja laskea riimuverkon savulahnan saadakseni. Pari lohta ja taimentakin aion uistella hyvällä omallatunnolla, sillä lupa- ym. maksuillani istutetaan veteen paljon enemmän punalihaisia kuin niitä sieltä saan. Samaannieriä on kuitenkin niin hyvä kala, että sitä kannattaa olla pyytämättä vaikka sitä saisikin.

Harras toiveeni on, että oppisimme jälleen arvostamaan kotimaista luonnossa kasvanutta kalaa ravintona. Pyydystä ja päästä -käytäntö lienee paikallaan ylikalastetuilla vesillä, joilla esim. kaupallisista syistä halutaan jatkaa uhanalaisten kalojen kalastusta. Suurimmalle osalle vesiämme olisi kuitenkin pyydystä ja syö -kalastus paljon parempi vaihtoehto.