Kalastuksen ja muun eränkäynnin innoittajana – ja osana sitä – voi olla myös kirjallisten eräpolkujen koluaminen.
Hans Lidman (22.8.1910 – 4.4.1976) oli jo eläessään, ja on yhä, Pohjoismaiden tunnetuin ja tunnustetuin kynää ja kameraa käyttävä kalastaja. Tuhannet lukijat ovat hänelle velkaa kalastusharrastuksen aloittamisestaan ja sen jalostumisesta luontoa kunnioittavaksi elämäntavaksi. Hans Lidman merkitystä pohjoismaiselle eräkirjallisuudelle ja luonnonkuvaukselle ei voi yliarvioida.
Kun tutustuin ensimmäisen kerran Lidmanin teoksiin joskus 70-luvun puolivälin paikkeilla, olin juuri saanut valtavan perhokalastusinnostuksen pieksämäkeläisen Martti ”Kenkä-Masa” Savolaisen ansiosta. Olin vastikään palannut Ruijan reissulta, jolla tein huonolla menestyksellä tuttavuutta jättikokoisten Galbbjokkan siikojen kanssa. Kun Martti suorastaan julisti, että notkealla perhovavalla kalastettaessa siialla ei ole mitään mahdollisuuksia karata, olin myytyä miestä.
Taloudellisten resurssien niukkuuden (suomeksi: köyhyyden) vuoksi ostin ensimmäisen perhovapani (halpa 9-jalkainen Daiwa) naapuriliikkeestä, mutta kävin vähän väliä Kenkä-Masassa imemässä vaikutteita ja ostamassa perhonsidontatarvikkeita. Saattoi hyvinkin olla, että juuri siellä kuulin Hans Lidman -nimisestä kirjailijasta, jonka teoksissa on hienoja perhokalastuskertomuksia.
Lainasin Pieksämäen kirjastosta moneen kertaan Lidmanin kaikki siihen mennessä suomennetut teokset. Parhaiten viihdyin pelkästään kalastukseen keskittyvien kirjojen parissa. Olin varmaan kirjojen Lohensilmä, Tuntureita ja taimenia, Erämaajoella ja Lohivesillä ylivoimaisesti ahkerin lainaaja. Lisäksi saatoin tartuttaa Lidman-innostuksen myös muutamiin ystäviini.
Parasta Lidmanin kirjoissa on hienosti rytmitetty jäntevä kerronta ja upeat valokuvat. Juuri oikea tunnelma muodostuu säästeliäästä luonnonkuvauksesta, joka ei sorru järvismäiseen yli-imelyyteen, kalahavainnoista ja kalastuksen yksityiskohdista. Kun kala nappaa, se kerrotaan usein omassa lyhyessä kappaleessaan muutamalla hyvin valitulla sanalla. Vain kalastaja tietää, että juuri siihen hetkeen keskittyy koko maailmankaikkeus ja kaikki muu jää sen ulkopuolelle.
”Kala oli koukussa.” (Lohen silmä 1962, kertomus Vanha mylly)
Niin olin minäkin. Kun taloudellinen tilanteemme parani, hankin pikkuhiljaa hyllyyni kaikki suomennetut Lidmanin teokset. Ja opin pitämään myös niistä, joissa oli muutakin kuin silkkaa kalastusta. Nyt tuntuu siltä, että olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lukenut Lidmanin kirjoista eniten Seikkailujen pohjolaa, Pohjoiskalotin ihmisiä ja Lapintähteä. Erikoisesti olen viehättynyt viimeksi mainitun kirjan avaavasta nimikkokertomuksesta, jonka keskushenkilö Mikko on kuin suomalaisen korpihulluuden ruumiillistuma. Kerroin Mikon tarinan usein myös oppilailleni, vaikka en näin jälkeenpäin pysty näkemään siinä kunnolla perusteltua yhteyttä opettamiini aineisiin, matematiikkaan, fysiikkaan ja kemiaan.
Mikä Lidmanin tarinoista on useimmin mielessäni? Ehkä hieman yllättäen se on Salomailla-kirjan sivulta 57 alkava kertomus Sukeltajat. Tarinassa miehet kantavat suurella vaivalla raskaita vesiastioita kalanpoikasineen syrjäiselle metsälammelle, jossa saattavat vain voimattomina katsoa, kuinka suuret vesikuoriaiset, sukeltajat, syöksyvät juuri vapautettujen pienten taimenenpoikasten kimppuun ja syövät ne suihinsa.
Tarina kuitenkin jatkuu neljän ajatusviivan jälkeen. Vuosien päästä Lidman saa tietää, että osa taimenista on sittenkin säästynyt. Mies palaa ystävänsä kanssa salolammelle ja saa huomata, että nyt sukeltajat ovatkin taimenten ruokaa. Osat ovat vaihtuneet.
Hans Lidmanin yli 70:stä teoksesta vain 12 on suomennettu. Näinä surkeina hiipuvan lukuinnostuksen aikoina, jolloin kirjahyllyt eivät ole muotia ja ne vähätkin kirjat kiikutetaan kirppareille, on epätodennäköistä, että mikään kustantaja innostuisi käännättämään lisää Lidmania. Onneksi teoksia on vielä joissain määrin saatavissa alkukielellä. Siinäpä hyvä syy elvyttää toista kotimaistamme.
Kun innostuin 90-luvun alussa hulluuspäissäni suomentamaan norjan tunnetuimman erikirjailijan Thorbjørn Tuften kirjan Finmarksliv (suomeksi Ruija, eräelämää Finnmarkissa), sain kuulla Lidmanin suomentajalta Pauli Kojolta, että Hans Lidman lopetti kirjailijan uransa ja maallisen vaelluksensa oman käden kautta.
Tieto järkytti minua syvästi. Oliko syynä jokin sairaus? Vai oliko kaikki jo koettu ja kirjoitettu? Jotain tämän kaltaista oli aavistettavissa eräiden Lidmanin tarinoiden rivien väleistä. Ehkä hänet vei onnellisimmille kalavesille Jaurekaskan valkea perho.
Hans Lidmanin suomennetut teokset:
Lohensilmä (1962) – Laxögat (1959)
Helmipöllön metsä (1964) – Mångmilaskog (1958)
Seikkailujen Pohjola (1964) – Äventyr i norr (1963)
Pohjoiskalotin ihmisiä (1969) – Kamrat i norr (1966)
Salomailla (1970) – Bortom stigarna (1956)
Kurjen huuto (1970) – Tranropet (1960)
Tuntureita ja taimenia (1972) – Napp i norr (1971)
Lapintähti (1973) – Lapplands stjärna (1971)
Taloni metsässä (1974) – Tusen vingar (1970)
Onnelliset vuodet (1975) – Mina lycliga år (1975)
Erämaajoella (1976, kokoelma)
Lohivesillä (1977) – Fina fisken (1976).
