Kiirastorstaina voi kalamiehen varjokin haalistua.

Pilkkijän varjo

Koska talven suurin pilkkiahvenemme on vieläkin alle puolikiloinen, toivoimme asian korjautuvan eräällä kirkasvetisellä pikkujärvellä. Poltimme pari litraa ysiviitosta ja laskeuduimme tieltä jäälle, jolla vallitsi kuta kuinkin talven paras kulkukeli. Yöpakkasen kovettaman hangen pinnalle oli satanut vajaa sentti uutta lunta, jossa askel piti kuin kuivalla kadulla olisi kävellyt.

Voiko jääkeli olla tätä parempi!

Jäälle oli jäänyt muilta kalamiehiltä parin päivän vanhoja pilkkiavantoja, joita otin uusiokäyttöön putsaamalla niistä muutaman kairankierroksen verran jäätä. Kohta solahtivat pilkkimme punaisilla kärpästoukilla syötitettyinä puolenkymmentä metriä alapuolellamme olevan pohjan tuntumaan.

Kala ei nykäissytkään. Missä vika? Muutaman viikon takaisella edellisellä reissullamme samalle järvelle ahvenet ja särjet söivät kuin viimeistä päivää. Joka avannosta sai lappaa kalaa minkä kerkesi. Kiertelimme paikasta toiseen, kokeilimme syvältä, matalasta ja siltä väliltä, mutta saalis jäi pariin pikkusärkeen ja ahveneen.

Kun siirryimme saarten suojasta selän puolelle, huomasimme tuulen voimistuvan hetki hetkeltä. Jääkin alkoi äännellä, kun siihen syntyi pieniä railoja lämpölaajenemisen ja tuulen paineen vaikutuksesta. Sitäkö kalat nyt varoivat?

Tuuli työnteli kirkkaalle taivaalle ohutta pilvenharsoa, joka hajotti sen läpi tulevaa valoa niin, että varjot himmenivät ja muuttuivat reunoiltaan epämääräisiksi. Oma seuralaiseni värjyi samalla avannolla istuessani syvän sinisestä ja tarkkareunaisesta varjosta haalean harmaaksi suttureunaiseksi läikäksi valkealla hangella. Näinkö haalistuu täällä myös varjon jättäjä vuosien mittaan?

Vaimo ehdotti siirtymistä saaren rantaan, jossa olisimme paremmin tuulelta suojassa. Kairasin pieneen poukamaan kaksi neitseellistä reikää lähelle toisiaan. Tapanani on potkaista kairan mukana tuleva sohjo avannon viereen ja putsata avanto vielä kerran kairan avulla. Selkäytimeen juurtuneella rytmillä toimien temppu onnistuu niin, että reikään ei jää sohjoa juuri lainkaan.

Kairan nostama kalanpoikanen

Kun tempaisin kairan avannosta, nousi sohjon mukana jäällä pieni kalanpoikanen. Silloin muistin, että aivan samassa paikassa sattui samalla tavalla joitakin vuosia aikaisemminkin. Silloin otimme vinkistä vaarin ja aloimme onkia kalanpoikasen kokoisilla ja näköisillä tasapainopilkeillä aivan jään alta – ja saimme kelpo saaliin komeita ahvenia.

Päätin kuitenkin ensin kokeilla jäälle pulpahtanutta pikkukalaa syöttinä. Vaihdoin siimaan suurella koukulla varustetun pilkin ja laskin sen veteen. Parin sekunnin päästä kampesin jäälle ahvenen, joka oli hädin tuskin parinkymmenen gramman painoinen. Ahvenet ovat petoja jo pienestä pitäen!

Koska syöttikala oli hävinnyt koukusta, päätin kokeilla sitä muistuttavaa tasuria. Kaivoin repun uumenista pilkkikukkaron ja valitsin sieltä särjenpoikasta mainiosti matkivan Ahti-tasapainopilkin. Pilkkisiimassa olevan Cross Lock -viehelukon pujottaminen pilkin pienen selkälenkin kautta oli tuskastuttavan vaivalloista. Ikänäkö ja nakkisormet ovat huono yhdistelmä.Tälläisiä oli tarkoitus kalastaa

Äkkiä edessäni olevasta pilkkiavannosta kuului loiskahdus. Sylissäni ollut pilkkikukkaro oli luiskahtanut suoraan reikään ja oli jo painumassa nopeasti syvemmälle. Tavoittelin kukkaroa kädelläni, mutta onnistuin kömpelyyttäni vain kiihdyttämään sen matkaa kohti syvyyksiä.

Suustani pääsi kirjava katras painokelvottomia ilmaisuja. Ei voi olla totta, että itselleni sattuu noin alkeellinen moka. Sinne meni ainakin 150 euron arvosta pilkkejä ja mormuskoita. Ja pohjan ja jään välissä on neljä metriä vettä.

Mukana oli onneksi toinenkin pilkkikukkaro, joten kalastusta ei olisi ollut pakko lopettaa. Harmitti kuitenkin niin vietävästi, että kalastuksen nautinto oli tipotiessään.

Vaihdoin kuitenkin siimaan suurimman tasapainopilkkini, en kalastaakseni, vaan naara-ankkuriksi, jonka yritin saada tarttumaan pilkkikukkarooni. Muutaman pohjan pöllytyksen jälkeen siimassa tuntuikin jotakin painoa, mutta kun aloin vetää kuormaa ylös, se alkoikin potkia vastaan. Avannon reunalle nousi talven selvästi suurin ahven, ehkä jopa yli puolikiloinen raitapaita. Mutta vain avannon reunalle, sillä kala pääsi irti ja sukelsi kuin ilkkuen takaisin jään alle.

Taivas oli vetäytynyt lähes kokonaan pilveen ja varjoni haalistunut lähes näkymättömäksi.

Syntymänuukana savolaisena en niellyt tappiotani, vaan kävimme hakemassa kotoa asti apuvälineitä pilkkikukkaron pelastamiseksi. Palatessamme meillä oli jäykkäkärkinen onkivapa, tehokkaalla LED-valolla varustettu pieni taskulamppu, muovipusseja, ilmastointiteippiä, nidelankaa, pihdit ja suuria kolmihaarakoukkuja ja huopa. Ja isompi kaira!

Kairasin avannon väljemmäksi. Paketoin taskulampun tiiviiseen muovipussiin ja kiinnitin sen vavan kärkeen. Laskin valonlähteen veteen ja tähystin avantoon huopa pääni päällä. Syvyyteen painuva lamppu näkyi hyvin, mutta tummasta pohjasta ei heijastunut mitään valoa takaisin. Musta kappale imee itseensä kaiken valon, opetin itsekin virkaurani aikana tuhansille peruskoululaisille. Ja piti sen pilkkikukkaronkin olla kokonaan musta!

Valosta ei siis ollut apua. Vaihdoin vavankärkeen lampun tilalle hirmuisen nipun kookkaita kolmihaarakoukkuja ja aloin haroa niillä summamutikassa järven pohjaan avannon kohdalta ja sen lähiympäristöstä. Vai oliko kukkaro vajotessaan liukunut kauemmaksi sivulle? Puolen tunnin epätoivoisen haromisen tuloksena oli vavan murtuminen toiseksi paksuimman kappaleen tyveltä. Sekin vielä, vahinkoa vahingon perään!

Vaimoni jatkoi sillä välin pilkkimistä viereisellä avannolla. ”Nyt on tosi iso ahven!” helähti tuttu ääni ja siippa alkoi maanitella vastaan juntuilevaa kalaa ylös avannosta. Ehdin jo harpata saaliskuvien toivossa kohti pulkassa olevaa kameraani, kun tuli kuitti: ”Se pääsi irti!”.Pelastettu pilkkikukkaro

Mikään ei onnistu himmenevän varjon päivänä.

Survoin rikkoutuneen onkivavan jäännökset pulkkaan ja jatkoin pilkkikukkaroni epätoivoista ”onkimista” pilkkivavan avulla. Kiinnitin onkivavan päässä olleet koukut painavimman pilkkini lenkkeihin ja lisäsin naaraani vielä rautalangasta ja koukuista tekemäni ylimääräisen häkkyrän. Kairasin avannon ympärille lisäreikiä ja pommitin pohjaan joka puolelta. Turhaan.

Mielessä kävi monta aikaisempaa tapausta, jolloin vieheeseeni on tarttunut muilta kalamiehiltä pohjaan jääneitä esineitä. Pohjois-Karjalassa koukkuni solahti kerran jopa vieheen leikarin silmukaan ja sain itselleni todellisen ottipelin – jonka tosin myöhemmin hukkasin, tottakai.

Pyyhin hikeä ja vilkaisin taivaalle. Juuri silloin kurkisti aurinko pienen hetken pilvenraosta ja mieleni virkistyi vielä yhteen pilkkikukkaron pelastusyritykseen. Solautin naaran alkuperäiseen avantoon ja annoin sen jytkähtää mahdollisimman voimakkaasti pohjaan. Kun nostin vapaa, siimassa tuntui painoa, joka ei potkinut vastaan.

Vedin siimaa kieli keskellä suuta varovammin kuin koskaan. Kohta jo näkyi: koukkuryppään pienimmän koukun yhdessä haarassa killui yhden lankasäikeen varassa pohjamudan ryvettämä pilkkikukkaroni!

Kun katsoin myötävaloon, varjoni piirtyi jälleen terävänä kirkkaalle hangelle.