Pelastaako valikoiva kalastus uhanalaiset kalat – vai niiden kalastuksen?

Pilkkijä kevätjäilläKalastusasioita voi tarkastella hyvin eriväristen lasien läpi.

Valikoivaa kalastusta on moneen lähtöön. Näkövinkkelin mukaan se voi olla 1) lain velvoittamaa tai vapaaehtoista 2) viiteryhmältä opitun kalastusetiikan soveltamista, 3) kaupallisista syistä johtuvaa, 4) kirjaimellisesti makuasia, 5) kalastusnautinnon maksimointia, 6) laiskuutta tai kyvyttömyyttä käsitellä saaliskaloja, 7) terveysintoilua, 8) luonnonsuojelua, 9) maineen kalastelua ja 10) ties mitä.

Koska kalastuslaissa ja paikallisissa säännöissä on määräyksiä kalojen alamitoista, rauhoitusajoista ja saaliskiintiöistä, on lähes jokaisen kalastajan pakko harjoittaa joskus valikoivaa kalastusta. Saatu laiton kala on päästettävä takaisin veteen; huhtikuun alusta alkaen jopa kalan kunnosta riippumatta. Kuten jo paperilehdessä (Erä 4-2012) kirjoitin, etenkin verkkokalastajilla on edessään kovia haasteita.

Kalastuslainsäädännössämme on jo pitkään ollut määräyksiä kalojen alamitoista. Kalavesiä pitempään soutaneet muistavat varmasti hauen vanhan alamitan (42 cm), jota tarkasti noudatettiin. Suuret hauet pyrittiin monin paikoin kalastamaan mahdollisimman vähiin, sillä niitä pidettiin yleisesti uhkana muille (arvokkaammille) kalalajeille. ”Kyllä se joutikin jo pois muikkuja syömästä ja verkkoja repimästä”, sanoi kalastuskunnan esimies, kun kerroin saamastani lähes kymppikiloisesta hauesta.

Suuren kalan saajaa on aina arvostettu, mutta nykyisin ainakin julkisuudessa kalastavan on harkittava tarkoin minkä kokoisen hauen voi vielä pistää lihoiksi. Eräissä piireissä suurin sankari onkin eniten kookkaita haukia takaisin veteen päästänyt jerkkaaja. Ilmiö on niin mielenkiintoinen, että se suorastaan huutaa pohtimaan, onko kyse kalastuksesta vai jostain ihan muusta.

Särki pilkkijän saaliskalanaMaineen kalastus

Aikamme keskeisimpiä termejä ovat tieto ja suorittaminen. Olet olemassa vain, kun teet jotakin ja kerrot tekemisistäsi mahdollisimman pian kavereillesi. Ja ne ystävätkin ovat suurimmaksi osaksi vain sähkötauluille ladattuja kuvia. Olet vapaaehtoisesti(?) osa vapaasti muotoutuvaa ryhmää, joka ohjailee ajatteluasi ja tekemisiäsi sekä varastaa aikaasi pakottamatta sinut päivittämään jatkuvasti julkisuuskuvaasi.

Mitä kalastammekaan, jos kalaan lähtemisemme tärkein syy on päästä virnuilemaan valokuvassa tai videossa mahdollisimman suuri kala sylissä ja päästä todistelemaan, kuinka iloisesti kala potkaisi palatessaan takaisin märkään elementtiinsä? Julkisuuttahan siinä kalastetaan, mainetta ja kenties mammonaakin. Inhimillistä ja koukuttavaa toimintaa, johon on tilaisuuden tullen niin kovin helppo ”syyllistyä” – itse kunkin, sinun ja minun.

Keskeytetystä kalastuksesta (pesces interruptus) on tullut suurimmassa osassa maailmaa hyväksyttävä tapa harrastaa myös uhanalaisten lajien ”kalastusta”. Marliini houkutellaan iskemään syöttiin ja sitä väsytetään jopa tuntikaupalla ennen kuin se saadaan veneen viereen, jossa se ”vapautetaan” takaisin mereen – joskus koukku kidassaan. Ja taas suojeltiin kalaa!

Keskeytetyn kalastuksen maailmanennätys lienee charterkippari Ron Hamlinilla, joka laski vuonna 2006 takaisin mereen peräti 2809 purjekalaa tai sen sukuista kalaa. Onko Ron Hamlin siis maailman suurin purjekalan suojelija? Minä ressukka en ole koskaan päässyt suojelemaan ainoatakaan purjekalaa, ellei sellaisiksi lasketa veteen palauttamiani alamittaisia harjuksia.

Keskeytetyn kalastuksen eräs monista ongelmista on se, että se ei tyydytä yhtä syvällä perimässämme piilevää saalistajan viettiämme: saaliin jakamista laumalle. Maineen kalastus on kyltymätöntä. Ei riitä, että olet joskus saanut suuren kalan, suurkalastajan titteliä on puolustettava jatkuvasti.

Mitat ja määrät

Järvilohen vaellus on päättynyt
Järvilohen vetouistelu on mitä suuremmassa määrin valikoivaa
kalastusta.

Kalastuslain tarkoitus on mahdollistaa kalavesien suurin mahdollinen tuottavuus ja turvata kalakantojen säilyminen elinvoimaisina. Tavoitteeseen pääsemiseksi laissa on määritelty muun muassa lajikohtaisia alamittoja, rauhoitusaikoja ja pyydysrajoituksia. Kaikki sinänsä järkeviltä vaikuttavia tapoja säädellä kalastusta, mutta ovatko ne aina johtaneet toivottuun tulokseen?

Kalastuslain määräämä kuhan alamitta on vaivaiset 37 cm. Kovan kalastuspaineen vuoksi tämä on johtanut monin paikoin siihen, että saaliskaloista vain pieni murto-osa on mitan täyttäviä. On tuiki tavallista, että yhden nippa nappa mittakuhan saamiseksi on päästettävä takaisin 10-20 pienempää. Syystäkin ovat monet ehdottaneet, että eikö meilläkin olisi aika kokeilla myös ylämittoja ainakin muutamien lajien kohdalla.

Asioilla on monta puolta, ja lähes kaiken voi kyseenalaistaa ainakin joltakin kantilta katsottuna. Miksi 60 cm järvilohen ottaminen saaliiksi on hyväksyttävämpää kuin 40-59 cm lohen, vaikka viimeksi mainittukin on (ainakin vielä toistaiseksi) kalastuslain mukainen? Perustelu on tietenkin lajin lisääntymiskoko: pienimmät kudulle nousevat järvilohinaaraat ovat noin 60 cm mittaisia. Mutta eikö juuri noita lisääntymiskokoisia kookkaita kaloja pitäisi säästää, jos todella halutaan suojella kalakantaa? Totta on toki sekin, että jos kaikki järvilohet pyydystettäisiin alle 60 cm mittaisina, ei olisi kutukalojakaan. Tällä en nyt tarkoita sitä, että haluaisin itse kalastaa pieniä kaloja.

Kalojen kokojakauman ja vapautettavien kalojen kuolleisuuden pohjalta voidaan laskeskella, olisiko kalalajin säilymisen kannalta ajatellen parempi ottaa saaliiksi ensimmäinen kohtuullisen kokoinen kala (ja lopettaa kalastus) kuin jatkaa pienempien kalojen päästämistä takaisin kunnes saadaan kunnon mittakala. Tähän ajatteluun voisi sotkea myös ympäristöasiaa, kuten veneen polttoaineen kulutuksen.

Mahdollisen ylämitan määrittäminen (alamitan lisäksi) jollekin kalalajille ei välttämättä riitä. Lisäksi voidaan tarvita saalisrajoituksia ja rauhoituksia. Viranomaisten tehtävä on ratkaista, kuinka järjestelmästä saadaan toimiva tässä tuhansien sokkeloisten järvien maassa, jossa kalastusta on vaikea valvoa.

Viime vuosina meillä Suomessakin on alettu erottaa uhanalaisten lohikalojen kalastettavaa kantaa suojeltavista yksilöistä rasvaeväleikkauksten avulla. Käytäntö pakottaa kalastajat valikoivaan kalastukseen, jossa ratkaisut tehdään usein vasta siinä tilanteessa kun kala on kalastajan ulottuvilla. Kaikki rasvaevälliset kalat on koosta riippumatta aina palautettava takaisin veteen, ja eväleikatuistakin saa ottaa saaliiksi vain lain sallimat yksilöt.

Pilkkisaalista
Valikointia saalikuvassa: Kuvassa on vain osa päivän pilkkisaaliista, 
joka oli suurimmaksi osaksi särkeä.

Rasvaeväleikkaukset ovat osoittautuneet esimerkiksi Ruotsin suurilla järvillä toimivaksi ratkaisuksi. Periaate toimii, jos kalojen joukossa on riittävästi eväleikattuja yksilöitä, jolloin kalastajan ei tarvitse keskeyttää jokaista kalastustapahtumaansa. Jos eväleikattuja kaloja on liian vähän, se voi lisätä suojeltujen kalojen vapautuskuolleisuutta, kun kalastajat seulovat saaliskalansa suuresta määrästä tartutuksia.

Verkkokalastukselle kalojen eväleikkaukset asettavat suuria haasteita. Verkon solmuväliä säätelemällä voi kyllä vaikuttaa saaliskalaan kokoon, mutta sillä ei voi estää rasvaevällisen kalan sotkeutumista havakseen. Eväleikkauskäytäntö onkin omiaan ohjaamaan kalastusta verkkojen käyttämisestä muihin pyydyskalastuksen muotoihin.

Miten kalastaisin kestävästi?

Kaloihin kohdistuva suhteellinen kalastuspaine on valitettavasti sitä suurempi mitä uhanalaisemmasta lajista on kysymys. Sen sijaan, että keksisimme keinoja suojella uhanalaisten lajien valikoivaa kalastusta meidän pitäisi keksiä keinoja valikoida kalastustamme kestävän kalastuksen suuntaan. Yritän seuraavassa kiteyttää omia kalastusjärkeilyjäni.

1) Kaloja on pyrittävä kalastamaan siinä suhteessa kuin niitä vesistössä esiintyy. Runsaslukuisia lajeja enemmän, harvalukuisia vähemmän ja uhanalaisia ei lainkaan.

2) Sääntö nro 1 johtaa siihen, että kalastuksen on oltava monipuolista. Vetouistelijan pitäisi uistella punalihaisten kalojen lisäksi myös haukea, kuhaa ja ahventa sekä viihtyä välillä myös heittokalastuksen ja onginnan parissa erilaisilla kalapaikoilla ja kaikkina vuodenaikoina. Koskikalastajan välineet sopivat oikein hyvin myös tavanomaisten lajien kalastukseen seisovissa vesissä. Eikä kukaan kiellä kalastamasta järkevästi ja monipuolisesti pyydyksilläkään.

3) Saaliskalojen koon valikointia pitäisi harjoittaa lähinnä vain kalastuslain ja sääntöjen määräämissä rajoissa. Tyydytään pienempiin (laillisiin kaloihin) silloin kun niitä on tulollaan ja lopetetaan kalastus, kun saalista on sopivasti. Isomuksen jälkeen voi kalastuksen lopettaa vaikka heti.

4) Kaikki vahingoittuneet kalat otetaan ruuaksi, jos ne ovat laillisen kokoisia.

5) Kalastettaessa on käytettävä välineitä ja kalastustapaa, jotka mahdollistavat takaisin laskettavien kalojen mahdollisimman kivuttoman kohtelun. Vapakalastaja vähentää koukkujen ja väkästen määrää, pyydyskalastaja kokee pyydyksensä useammin.

6) Kalastusta rajoitetaan tai se lopetetaan kokonaan, jos kalastuspaikka tai -aika suosii suojeltavien kalayksilöiden joutumista saaliiksi.

7) Viranomaisten ja asiantuntijoiden tehtävä on yhdessä kalavesien omistajien kanssa huolehtia kalavesien hoidosta ja laatia sellaiset säännöt, että niitä noudattavan kalastajan ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Kaiken laillisen kalastuksen pitäisi olla myös moraalisesti hyväksyttävää.