Kalevalan suomalaiset elivät maaseudulla. Ajautuuko nykyinen kaupunkilaisten Suomi maailmantalouden virran mukana jonnekin tuntemattomaan?
Synnyin onnekkaiden tähtien alla Kalevalan päivänä vuonna 1950. Sain asua lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni pienessä kylässä Savon sydämessä. Samoilin huolista vapaana pitkin metsiä, soita, jokia ja järviä. Kodin ikkunasta näkyivät tuulessa lainehtivat viljavainiot, karjahaat, navetat, tallit, aitat, ladot, riihet, pientareet ja pihlajat.
Ja nyt, kun Suomen lippu liehuu Kalevalan päivän kunniaksi ja on syntymäni 62. muistopäivä (syntymäpäiviähän on jokaisella vain yksi, ellei sitten satu olemaan uudestisyntynyt), tuntuu siltä, että maaseutu on uhatumpi kuin koskaan.
Parissa vuosikymmenessä olemme kokeneet muutoksia, jotka taitavat olla vasta todella suurten mullistusten alkusoittoa. Poliittisen teatterin vuorosanoissa vilahtelevat hyvinvointiyhteiskunta, hallittu rakennemuutos, suuret ikäluokat, eläkeiän nostaminen, maahanmuutto, huoltosuhde, rakenteellinen alijäämä, kriisikunta, työssäkäyntialue, kasvukeskus, palvelujen turvaaminen, tehostaminen, leikkaukset ja säästöt. Kansakuntaa viedään kuin pässiä naurussa aidattuja kujasia pitkin kohti suurkaupunkien välkkyviä valoja.
Suomi toimii kuin kylmään kuolemaisillaan oleva elimistö: se uhraa ensin kehon ulkonevat osat (syrjäseudut) ja satsaa kaiken sydämen (pääkaupunkiseudun) elintoimintojen ylläpitämiseen. Vauhti on niin päätöntä, että alkaa epäilyttää, että onkohan hattu jo lennähtänyt viiman viemänä Suomi-mamman päästä ja aivorustinki päässyt pahan kerran jäätymään.
Maaseutua ja sen asukkaita on mollattu niin kauan kuin muistan. Kun pääsin kotikylän kansakoulusta Haukivuoren asemankylälle oppikouluun, antoivat liikepaikalla asuvat luokkatoverini ymmärtää, että olen heihin verrattuna maatiainen ja melkoinen landepaukku. Jo pelkkä kotikyläni nimi aiheutti hilpeyttä: Pölkki, siis pölkkypää. Tehdastyöläisten lapsetkin olivat mielestään turvenuijien jälkeläisten yläpuolella.
Se oli niitä suloisia aikoja, jolloin pääkaupunkiseudun liikenteessä soivat torvet, jos autosi rekisterikilven ensimmäinen kirjain oli M (= Mikkelin lääni) tai K (=Kuopion lääni). Kun matkustin opiskelukaupungistani Jyväskylästä junalla kohti kotikontuja, jouduin hölmöyttäni vaunuosastoon, jossa minua vastapäätä istui stadin slangia puhuva (tai ainakin sellaista tavoitteleva) kaveri, joka alkoi tentata minua siitä minkä virheen suomalaiset tekivät rakentaessaan Pönttövuoren tunnelin. Oikea vastus: Pönttövuoren tunnelia pitkin savolaiset pääsivät Suomeen!
Ei ollut synti syntyä savolaiseksi, se oli häpeä. Ei ihme, että viisaimmat savolaiset pyrkivät kaikin tavoin peittelemään syntyperänsä. Kun naapurin Tasi palasi vain muutaman viikon Helsingissä töissä oltuaan kotikylälle, soinnahti hänen puheenparressaan maitokopilla jo selvä stadin slangi. Pelkkä pääkaupungissa käyminen oli tehnyt hänestä meitä muita sivistyneemmän.
Kahdeksankymmenluvun alkuvuosina tai niillä main alkoi tuntua siltä, että suomalaiset olivat vihdoin tasavertaisia heimotaustastaan ja synnyinseudustaan huolimatta. Koettiin jopa jonkinlainen maaseudun kunnianpalautus ja paljon ihmisiä muutti myös kaupungeista (takaisin) maaseudulle. Maaseutu oli suorastaan muotia. Mekin ostimme vuohenmaitoa ja -juustoa yksinhuoltajaäidiltä, joka oli muuttanut lapsineen suurkaupungista Ristiinan syrjäkylälle ja perustanut vuohitilan. (Maa)talouden realiteetit taisivat kuitenkin tehdä lopulta tehtävänsä.
Maatalouden ja maaseudun alasajo kiihtyi 90-luvun laman myötä. Peltoja pantiin pakettiin, muutaman lehmän karjatiloilla ei ollut tulevaisuutta. Nuoriso pudisti peruskoulun päätyttyä ”käpykylän” tomut kledjuistaan ja tsörasi dösällä leda putkella urbaaniin sykkeeseen.
Kun väki väheni, vähennettiin palveluja. Kyliltä kaikkosivat postit, kaupat, koulut ja pankit. Kylien kylmettyä jopa monet kunnat ovat vaarassa menettää ainoan päivittäistavarakauppansa, ainoan koulunsa, ainoan terveyskeskuksensa ja ainoan pankkinsa. Kunnat naitetaan vapaaehtoisella pakolla kaupunkeihin, varuskunnat viedään rajaseuduiltakin. Negatiivinen kierre ruokki itseään, ja entistä enemmän väkeä muuttaa ruuhka-Suomen autuuteen.
Erään sanallisen päästön mukaan kaupunkeja ympäröivät maalaiskunnat ovat loisia, jotka kuppaavat kaupunkien taloutta. Loiset käyvät töissä kaupungissa, mutta asuvat maaseudulla ja maksavat veronsa väärään paikkaan. Onkohan puhuja tullut ajatelleeksi, mistä kaupunkeihin tulevat elintarvikkeet, raaka-aineet ja energia? Kaupasta kai, ja sähköä saa töpselistä!
Nyt jos koskaan Suomessa tarvitaan koko kansa yhtenäisyyttä. Tarvitaan puoluepolitiikan yläpuolelle kohoavaa rohkeaa ja kaukoviisasta ajattelua, joka ei tähtää vain seuraavaan vaalikauteen tai lamaan. Koko Suomea on puolustettava maailmatalouden julmuutta vastaan samalla yksimielisyydellä kuin sitä puolustettiin roistomaista hyökkäystä vastaan Talvisodan kunnian päivinä.
Koko maa on pidettävä ympärivuotisesti asuttuna. Maaseudun asukkailla on muutakin arvoa kuin myydä maansa lomatonteiksi ja huolehtia mökkiteiden kunnossapidosta. Vastoin väistyvän presidentin tokaisua kunnan toimeentulo voi olla vahvasti kiinni varuskunnan säilymisestä. Perinteisten maaseutuammattien lisäksi maaseutu voisi tarjota nykyistä paremmat puitteet esimerkiksi kalastuksen ja matkailun sekä ympäristön ehdoilla tapahtuvan kaivostoiminnan ja energiatalouden alalla. Sama kyyti, joka vie syrjäkylän lapset suurtaajamien kouluihin, voisi yhtä hyvin kuljettaa kaupunkien lapsia kyläkouluihin.
Virran suunta on käännettävissä, jos niin halutaan. Monille erähenkisille maaseutu on muutakin kuin paikka harrastaa kalastusta, metsästystä ja retkeilyä. Se on paikka, jossa haluaa elää ja hengittää elämänsä loppuun asti.
