Pilkkiretken onnistuminen ei vaadi aina suurta saalista.

Pakkasaamu [Kuva vuodelta 2010]

Koska pilkkireissulle lähdön tunnelmissa ei ehdi eikä kykyne kirjoittamaan tuoretta tekstiä, julkaisen tässä lähes viisitoista vuotta sitten näpyttelemäni muistelon, jossa haikailen vielä vanhempien aikojen tunnelmia. Tarina ilmestyi paikallislehdessä (Pieksämäen lehti) maalikuussa 1998 nimellä Kappale kadotettua maailmaa.

Pakkasaamun pilkkiretki

Upeita ovat kirpeät pakkasaamut Suomen keväässä. Aurinko kurkistaa verhonraosta viikonloppusikeitään vetelevän ihmispolon silmäkulmaan ja kutsuu, tai paremminkin pakottaa, ulos raikkaaseen luontoon. Siispä rähmät silmistä, eväsleivät reppuun ja matkaan.

Vaihtoehtoja on mietitty jo edellisenä iltana. Hiihtämään vai pilkille? Mihin suuntaan? Päätös syntyy kuitenkin vasta lähtöhetkellä: suksipilkille niin syrjäiseen ja rauhalliseen paikkaan kuin kohtuullisen matkan päästä löytyy.

Ajellaan varttitunti huonosti karhutun paikallistien urissa, joissa ei aina tarvitse ohjatakaan. Niin on kuin kiskoilla menisi. Onneksi vastaantulijoita on vähän, eikä osuta samaan mutkaan yhtä aikaa.

Pian ollaan suositun luontopolun lähtöpaikalla. Nyt levikillä odottaa odottamaton yllätys: autosta, peräkärrystä ja jäljistä päätellen on moottorikelkkailija ehtinyt edellemme. Pienen tuokion mielessä vilahtaa mielikuva menetetystä luonnonrauhasta, mutta sitten tajuamme tilanteen valoisan puolen. Kelkan jälkeä on helppo hiihdellä.

Vaimo heilauttaa eväillä lastatun kevyen repun selkäänsä ja potkaisee sukset liukuun. Omassa repussani on pilkkivavan lisäksi puoli sylystä pieneksi pilkottuja klapeja.

Hiihtelemme tasaiseen tahtiin muutaman kilometrin pitkin lampiketjua. Pian jotos yhtyy suurempaan kelkkauraan, joka on leveä ja tasainen kuin kymmenen savun kylätie. Muutamia telaohjuksia suhahtelee ohitsemme. Yritämme väistellä hangen puolelle, mutta kelkkailijat ehtivät yleensä koukata meitä ennen. Vauhtia ei hiihtäjien takia pilata! Melu kaikaa kallioisessa maastossa kuin tuomiopäivän pasuuna ja öljyinen katku jää leijumaan nenäkorkeudelle.

Olemme kai joutuneet vakiintuneelle kelkkareitille, jolla lihasvoimalla liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Nyt jos tuolta kallion takaa ampuisi peltipailakka toista sataa, ei ehtisi kissaakaan sanoa. Pois tästä on päästävä.

Onni on puolellamme, sillä kelkkareitti kääntyy kannaksen yli väljemmille vesille ja me voimme nousta ylös salaiselle lammellemme. Ohitamme vanhan majavanpesän jäännökset ja työnnymme tiheän ryteikön läpi loivasti nousevaan kalliosolaan. Lunta on rajusti, mutta sukset uppoavat vain parikymmentä senttiä, sillä alla on suojakelin kovettama hanki. Oikea umpinen olisi näillä nykysuksilla hiihtämätön paikka.

Puoli tuntia myöhemmin olemme muutaman kymmenen metriä ylempänä korkeiden kallioiden välissä uinuvalla lammella. Vain ketun ja muutaman jäniksen jäljet rikkovat puolikilometrisen metsälammen jääkantta peittävää valkeaa lumivällyä. Korkealla auringon suunnassa raakkuu yönmusta korppi keväisiä viestejään.

Pysähdymme huoahtamaan. Kun musta lintu katoaa metsän taakse, kuulemme vain oman hengityksemme ja kallion kuvetta pitkin lirisevän kevätpuron. Aurinko on jo korkealla. Sinisissä varjoissa viipyy vielä pakkanen.

Kaira rouskuttaa jäähän nelituumaisen tunnelin. Rahinan vielä kaikuessa kallioseinämien välissä sujauttaa vaimo punaisella toukalla höystetyn tapsipilkin tinankirkkaaseen veteen. Pohja on ainakin neljä metriä syvällä. Maltamme istua jakkaroille odottamaan. En poraa turhaan toista reikää viereen, ellei ensimmäinen anna elonmerkkiä.

Tärppiä ei tarvitse kauaa odotella. Vavankärki värähtää juuri ja juuri aavistettavasti. Valpas käsi nykäisee koukun kalan suupieleen ja tuulimylly viuhtoo jäälle sormenmittaisen ahvenen. Kohtahopussa se saa seuraa toisesta samanlaisesta.

Nämä ovat ahvenia, joita kukaan muu ei taida käydä kalastamassa. Tuskin monikaan osuu retkillään tänne ylös, vaikka ollaankin vain puoli kilometriä sivussa suositulta luontopolulta ja talviselta kelkkauralta. Eivät kai voi kuvitella, että täällä umpilammessa voisi olla kalaa.

Istumme tunnin hujakat aloillamme ja nostelemme silloin tällöin toinen toistaan pienempiä lampiahvenia. Mitään muita kaloja emme ole koskaan täältä saaneet. Mistä lienee ahvenkanta kotoisin? Kuka oli se entisaikojen erämies, joka laski muutaman kalan elävänä lampeen? Vai jäivätkö kalat tänne jo tuhansia vuosia sitten jääkauden jälkeisissä mullistuksissa?

Raapaisen tulet tuttuun kallionkoloon, johon kesällä olisi laskeuduttava köyden varassa kolmenkymmenen metrin korkeudesta. Pian höyryää kahvikulta mustakylkisessä pannussa ja käristyvät kansallismakkarat teräväksi vuoltujen tikkujen nenissä.

Elämä on kohdallaan.