Lähes kaksikymmentä vuotta ehti vierähtää edellisestä kerrasta, jolloin uitin verkot Saimaan jäisen kannen alle. Millasta on palata vuosien jälkeen pyydyskalastuksen pariin?

Verkkoavannolla

Muutettuamme 1970-luvun lopulla Saimaan Yöveden rannalle aloin samalla harrastaa talvista verkkokalastusta, joka jatkui aina 90-luvun puolivälin paikkeille asti. Harrastus loppui muiden kiireiden ja hienosti ilmaistuna kalastusfilosofiani muuttumisen vuoksi. Kalaa tuli vähintäänkin riittävästi myös vapakalastuksen keinoin.

Talvisesta verkkokalastuksesta jäi kuitenkin hyvien muistojen sopukoihin jotakin, jota olin kaikki vuodet tiedostamattani kaivannut. Vanhat hyvät ajat ja tuntemukset palasivat, kun verestimme muistoja uittamalla verkon jään alle muutaman ruokakalan toivossa.

Talvikalastuskauden alku lykkääntyi kuukausikaupalla haluamastani. Kun 80-luvulla päästiin uittamaan verkkoja jään alle jo marras-joulukuun vaihteessa, pääsimme tänä talvena tosi toimiin vasta helmikuun puolella. Aivan tammikuun lopulle asti syynä oli pelottavan heikko jää aiotulla kalastuspaikalla ja sitten hyinen pakkasjakso, joka jähmetti lähtijät tupasalle.

Ennen ei pakkanen paljoa pidätellyt, vaikka varusteet olivat nykyistä heppoisemmat!

Talviverkotuksen valmistelut veivät nekin aikaa enemmän kuin etukäteen uskoin. Ensin kävin ostamassa luvat parille verkolle yllättävän edulliseen hintaan. Lupamyyjä ihmetteli myöhäistä luvanostoani; lähes kaikki muut pyydyskalastajat olivat kuulemma ostaneet pyydysmerkkinsä jo viime keväänä. Jouduin selittämään, että muistini mukaan vuoden 2011 luvat ovat voimassa kevään 2012 jäiden lähtöön asti.

Vaikka varaston perillä olevassa laatikossa olikin muutama vanha verkonresu, innostuin hankkimaan pari uutta pyydystä. Halusin näet kokeilla punaisesta monofiilistä ja pehmeästä sinivihreästä kierretystä ”rautasilkistä” tehtyjä verkkoja, jotka näkyvät hyvin jään päällä mutta ovat vedessä kalalle lähes huomaamattomia. Lyhyen kokemukseni perusteella uskallan suositella niitä muillekin lähinäköongelmista kärsiville.

Punaisen verkon liinan solmuväli on 60 mm ja vihreän 55 mm, joiden arvelin soveltuvan kalapaikallani mahdollisesti uiskentelevien haukien, kuhien ja mateiden pyyntiin. Koska verkkojen pituus on 60 m ja korkeus 3 m, ostamani pyydysmerkit oikeuttavat pitämään niistä vain toista kerrallaan pyynnissä. Tavallinen perusverkon pituushan on noin 30 m.

Verkkonarun uittamisen olin aikonut hoidella yhdessä hujauksessa Härveli-nimisellä laitteella tai uittolaudalla, mutta päädyin lopulta perinteiseen uittosalkoon, sillä teräsjään päällä oli paksu kohva- ja lumikerros. Pelkäsin, että emme näe emmekä kuule mihin kohtaan tehdä uittolaitteelle nostoavanto.

Rakensin kokoon taittuvan uittosalon kahdesta kourulistasta, ”harjanvarresta”, parista siipimuttereilla varustetusta pultista ja narusta. Uittonarun keloineen ja entisen jääsahani kävin ”takavarikoimassa” tyttäreni perheeltä, jolla ne olivat olleet vuosia lainassa. Tuuraa en tohtinut mennä penäämään perikunnalta, joka oli jäänyt jälkeen kaverilta, jolle olin tuuran aikoinaan lainannut. Arvelin pärjääväni ison kairan ja jääsahan avulla.

Yksinkertainen mutta varmatoiminen uittosalkoMitä vielä puuttui? Merkkikepit avannoille, uppoavat narut, pieni lapio, ahkio, puukko ja verkkonaskali. Aivan uutena keksintönä päätin kokeilla päätyavannolle asennettavaa ns. verkkorenkiä, jonka ansiosta verkon kokeminen ja takaisin jään alle uittaminen onnistuu yhdestä ja samasta avannosta.

Tositoimiin pääsimme viime lauantaina. Kireän yöpakkasen lauhtuessa vähitellen säällisiin noin -15 asteen lukemiin hurautimme hyvän kaverin kanssa vajaan parin kilometrin matkan pienelle parkkipaikalle aivan rannan tuntumaan. Nostimme valmiiksi lastatun ahkion auton takapenkiltä ja laskeuduimme retkeilijöiden tallaamaa polkua alas jäälle.

Ensimmäistä avantoa auki sahatessani tuli muistutus syystä, joka osaltaan lopetti talviverkoilla käyntini 90-luvulla. Reuman runtelemat sormeni kohmettuivat äkkiä lähes toimimattomiksi lämpimistä kalastajanrukkasista huolimatta ja kylmäkipu iski kuin olisi neuloja kynnen alle työntänyt. Aloin hääriä tarmokkaammin, ja lopulta kipu katosi ja pystyin taas toimimaan normaalisti. Työnsin jopa pari kertaa paljaan käteni käsivartta myöten veteen, kun piti irrottaa uittosalon narua salon nivelten välistä.

Koska kokoon taiteltava uittosalkoni oli avattunakin vain 6 m pitkä, jouduimme (tai oikeastaan kaverini joutui) kairaamaan kymmenkunta reikää ennen kuin välimatkaa oli riittävästi koko verkon oikaisemiseksi jään alle. Kiinnitin verkon ja verkkorengin kautta kulkevan ylimääräisen uppoavan vetonarun uittonaruun ja kaveri alkoi kiskoa niitä jää alle.

Kun verkko alkoi olla jo lähes perillä, hujahti verkkorengin narun pää äkkiä avantoon enkä saanut siitä enää kiinni. Olin töpännyt! Naru oli liukunut uittonarun päässä olevan pikahaan läpi. Olisi pitänyt tehdä kunnon solmu!

Verkko jäi virheen vuoksi pyyntiin ilman verkkorengin tuomaa helpotusta ensimmäisellä kokemiskerralla. Moka ei ollut paha, mutta oma tyhmyys harmitti sen verran, että kävimme vaimon kanssa selaamassa verkon jo seuraavana päivänä ja laitoimme samalla verkkorengin vetonarunkin oikeaoppisesti paikalleen.

Eikä se verkon kokeminen mikään hukkareissu ollut! Jo alkumetreillä juntuili kerrassaan lihavassa kunnossa ollut lähes 3-kiloinen haukimamma, josta saimme makoisat keittoainekset kahdelle ruokakunnalle.

Hauki sotkeutui pahasti verkkoon

Hauki oli kieputellut yhdessä yössä itsensä niin perusteelliseen pakettiin, että katsoin parhaaksi ottaa koko verkon ylös ja laittaa vaihtoverkon tilalle. Kotona pesuhuoneessa verkkoa selvitellessäni iski hyökyaallon lailla rintaa hivelevä muisto siitä, mikä monen muun seikan lisäksi oli verkkokalastuksessa ollut niin mukavaa.

Uskokaa tai älkää, verkon selvittely on mielestäni erittäin viehkoa puuhaa. Esteettömästi soljuva alapaula – yksinkertaisen miehen pieni onni. Siihen jää suorastaan koukkuun! Omituistako? Ehkä.