Nykyisen yltäkylläisyyden keskellä on hyvä muistella jouluja, jolloin tavaraa ja tohinaa ei ollut niin paljon kuin nykyisin.

Jouluna 1979

Jos on kaivettava muistojen lokeroista esiin jokin mieleen jäänyt joulu, taitaa se useimmilla ajoittua omaan tai omien lasten lapsuuteen, aikaan jolloin joulun alus oli täynnä jännitystä ja kaikki huipentui koko perheen tai suvun yhdessä viettämään aattoiltaan aterioineen ja lahjoineen. Joku saattaa muistaa myös aamuvarhaisella alkaneen rekiajelun joulukirkkoon. Tapania juhlistettiin puolestaan vierailuilla sukulaisten ja tuttavien luona.

Varhaisimmat joulumuistoni sijoittuvat isäni synnyinkotiin ja omaan lapsuudenkotiini Haukivuoren Pölkinkylälle, jonne isä palasi perheineen vuonna 1952 ollessani 2-vuotias, ja äidin puolen mummolaan Pohjalahdelle Kyyveden rannalle. Joulumuistojen tarkoista vuosiluvuista ei ole enää takeita, eikä edes joulujen järjestyksestä, mutta jotain pysyvääkin on jäänyt muistilokeroiden uumeniin.

Vietämme jouluaattoa ”Vanhan Mannisen” suuressa, noin sadan neliömetrin tuvassa, josta valtava luonnonkiviuuni haukkaa melkoisen osan. Joulueines on syöty ja pitkä pirtinpöytä siivottu. Keskellä lattiaa on lähes neljän metrin korkeuteen yltävä kuusi, jonka oksille on ripustettu himmeleitä ja muita olkikoristeita. Muutamien oksien kärkiin on sidottu villalangalla valkeita kynttilöitä. Oliko latvassa tähti, saattoi ollakin?

On hiljaista, seinäkello raksutus kuuluu tuvan jokaiseen soppeen. Sinijuovaiseen flanellipaitaan ja mustiin liiveihin pukeutunut Viki-pappa istuksii ovensuussa sängyn laidalla ja hänen vanhaksipojaksi jäänyt Arvi-veljensä torkkuu uuninpankolla. Veli-setä istuu kiikkutuolissa, Antti-setä itäseinän penkillä, isä ja äiti vierekkäin länsiseinän penkillä yhdessä Maija-piian kanssa. Minä, pikkusisko Kaija ja Maijan Seppo, paras kaverini, istumme eteläseinän penkillä ja vilkuilemme lasin läpi pimeyteen.

Ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen ulkoa kuuluu kavioiden kopsahtelua ja reen jalasten narahtelua pakkaslumessa. Kohta jo kolistelee porstuassa ja jyskyttää oveen. Minun tehtäväni on lapsista vanhimpana huutaa ”sisään”, mutta sana ei tahdo irrota kuivuneesta suustani. Tulija kuitenkin tempaisee oven auki ja jyskyttää pitkällä sauvallaan lattiaan.

– Hyvää Joulua! Onkos täällä kilttejä lapsia, vai jaetaanko piiskoja?

Meitä on viikkojen ajan vannotettu kilteiksi uhkaamalla, että muuten pukki tuo piiskoja. Nyt on totinen paikka, olemmeko sittenkin olleet liian tuhmia.

Pikkusisko pillahtaa itkuun eikä omakaan parkuni pysy hampaiden takana kuin tahdonvoimalla. Keskelle lattiaa viholaissäkki selässään astellut tulija on pelottava näky: päässä nurinpäin käännetty karvareuhka, kasvoilla pahvinaamari tappurapartoineen, päällä niinikään nurin puettu lammasturkki, jaloissa kuluneet maitoliimalla paikatut töppöset. Yleisväritys on musta ja harmaa, punaista on vain naamarin poskissa. Säkkiä pitelevässä kädessä on myös kimppu pitkiä koivurisuja. Pukin ääni on keinotekoisen möreä, mutta jotenkin nuorekas, melkein kuin naapurin Tasilla.

Saan varovasti sanotuksi ”on” ja kun vanhemmatkin nyökyttelevät vakuudeksi, avaa pukki säkkinsä nyörit ja alkaa jaella paketteja. En muista mitä sain juuri sinä jouluna, mutta muistan saaneeni vuosien mittaan joulupukilta ainakin päreestä vuoltuja laivan silhuetteja, maalaamattoman ison puisen kuorma-auton, hernepyssyn ja ihan oikean näköisen pienen puukirveen. Vähän myöhemmin sain myös vieterivetoisen peltitraktorin, jossa oli kumirenkaat, ja toisella kerralla pirssiauton.

Puinen kuorma-auto aiheutti joulurauhaongelman. Seppokin sai samanlaisen, ja vedimme niitä kilvan ympäri kuusta. Viimein Veli-setä kyllästyi puupyörien jyrinään ja vaimensi kyökät päällystämällä ne polkupyörän sisuskumista pätkimillään punaisilla ”renkailla”. Automme näyttivät entistä enemmän oikeilta, ja olimme niistä tosi ylpeitä.

Vieterivetoisille peltileluille kävi joka joulu höperösti. Naapurin pitkälti toisella kymmenellä oleva Tasi tuli kylään Tapanina ja kiristi lelun vieterin niin tiukkaan, että se katkesi ja ajoneuvon itsenäinen meno loppui siihen paikkaan. Ei ollut murhe silloin mahtua tähän maailmaan.

Kerran sain lahjaksi ihan oikean sahan, jonka kaari oli tehty näreenoksasta ja terä pokasahan lingon pätkästä. Sillä teimme keväisten hangenkelien aikaan melkoista jälkeä, kun savotoimme naapurissa asuvan sepän lähimetsää. Sepän vanhin poika Kari kulki edeltä potkien lumet pois kaadettavista puista ja minä tein sahoineni työtä käskettyä. Isät siitä juttelivat aika hartaasti keskenään, ja sain tuta seuraamukset takalistossani. Vastuuntuntoni vieraan omaisuuden suhteen lisääntyi huomattavasti.

Jokunen joulu vietettiin myös Pohjalahden mummolassa. Aittokallion suuri tupa oli lähes identtinen kopio Pölkyn tuvasta, mitä nyt uuni oli hieman pienempi ja seiniä kiertävät kiinteät penkit vähemmän massiiviset. Erikoisinta oli lattialle kannettu paksu kerros olkia, joissa oli kiva peuhata yhdessä serkkujen kanssa. Tupaan oli tuotu kamarista myös muutama herraskaisempi tuoli, joista irrotimme istuinosan ja käytimme tuolinkehystä leikkihuussina. Taisipa tapahtua, että tarkemmin nimeämättömältä serkulta meni housuun ihan oikeasti.

Tavallisesti Pohjalahden mummolassa käytiin Tapaninpäivänä jouluajelulla. Virkku-ruuna pantiin valjaisiin ja koko perhe kääriytyi rekeen vällyjen alle piiloon tuiskulta ja pakkaselta. Mukaan kyläreissulle otettiin myös mieluisimmat joululahjat. Kerran olin saanut pukilta komean lautapelin, johon kuului myös joukko värikkäitä puunappuloita. Paluumatkalla innostui Virkku laukkaamaan alamäessä Laavuksen länsirannalla sillä seurauksella, että reki osui lumen alla olevaan kiveen ja pyllähdimme koko perhe päistikkaa hankeen. Säikähdin uuden joululahjani puolesta ja huusin hädissäni: ”Nyt putos pelinappulat!”

Tuota kaiketi koomiselta kuulostanutta parahdustani vanhempani muistelivat jälkeenpäin vuosikaupalla. Itseltäni ovat pelinappulat olleet myöhemminkin usein hukassa.

Rauhaisaa Joulua kaikille Erän ja palstani lukijoille!