Esivanhempiemme löytämän maan tuhannet järvet kaipaavat kohennusta.

Rehevöitynyt järvi avaruudesta nähtynä. Kuva: Google Earth.

Suomi on kaunis maa, jos sitä katsoo kaukaa avaruudesta. Kun sukeltaa Google Earth -ohjelmassa sisälle maisemaan, löytää siitä aina vain lisää yksityiskohtia. Tasaisen vihreänharmaasta matosta alkaa erottua erikokoisia tummansinisiä laikkuja, järviä niemennotkoineen ja saarelmineen. Mutta suurennettuaan jonkin pienehkön järven kuvaruudun kokoiseksi saattaa havaita, että sen pinta ei olekaan tasaisen sininen vaan tummanvihreän ja ruskean värin kirjavoima.

Rehevöityneiden järviemme alennustila näkyy avaruuteen. Hävettää! Miten ihmeessä me olemme olleet niin välinpitämättömiä ja päästäneet julkisivumme (tuhansien järvien maa) tuollaiseen kuntoon?

Suomen kansa on aina noussut vaikeiden aikojen jälkeen uuteen kukoistukseensa. Hirmuisia nälkävuosia ja perivihollisen hyökkäyksiä on seurannut väkiluvun ja koko yhteiskunnan nopea elpyminen. Marssi rikkauteen ja muiden kansakuntien joukkoon on käynyt säälimättä halki soiden, maiden ja merien. On kahlittu ja kesytetty koskien ärjyt ja surkeat suot, eikä järvistäkään ole aina ollut niin väliä juu, muuta kuin pellonpohjaksi kuivatettuna.

Teollisuudella puhtaammat paperit kuin ennen

Sotien jälkeen humisten kasvanut metsäteollisuutemme kuului, tuoksui ja maistui laajalti tehdaspaikkakunnan ympäristössä. Vesi- ja ilmavirrat veivät rahan hajun myös tehtaan varjosta osattomille seuduille. ”Tuoreelle” tuoksahtavia järviä oli muuallakin kuin Lievestuoreella. Kaikki tiesivät, että vesistöjen happamoituminen ja muu saastuminen oli tehtaiden syy. Vain harva moitti myös maa- ja metsätaloutta, saati meitä kaikkia tavallisia ulostajia.

Teollisuus velvoitettiin vähentämään päästöjään, ja niin tapahtui. Muutos sellutehtaiden lähiympäristössä oli aistittavissa kertanuuhkaisulla. Kun esikoisemme sai 70-luvun alussa hengenahdistuskohtauksen Kuusaankosken siltaa ylittäessämme, kalastin samaisella koskella jo 90-luvun alussa taimenta. Vantaan vaakunassa olevalle lohenpyrstölle tuli katetta, ja Kymijoestakin tuli jälleen meritaimen ja -lohijoki.

Metsäteollisuuden alasajon ja tuotannon halvemman työvoiman maihin siirtämisen myötä tehtaiden ympäristön tilan paranee edelleen. Tämä sillä ehdolla, että taantuvilla kunnilla on varaa pitää puhdistamonsa kunnossa. Tämä ”näkymätön” mutta tärkeä vastuualue rimpuilee monin paikoin pahoissa rahoitusvaikeuksissa.

Taajamat ja haja-asutusalueet ovat kuitenkin rahoituksen niukkuudesta huolimatta onnistuneet parantamaan jätevesiensä puhdistusta. Reittivesistä voi nyt kalastaa lähes huoletta aivan puhdistamojen lähituntumassakin.

Valitettavasti aivan liian monet pienvedet ovat surkeammassa tilassa kuin koskaan, vaikka niiden tuntumassa ei ole saastuttavaa teollisuutta eikä suuria taajamia. Matalat järvet liettyvät ja lykkäävät vuosi vuodelta yhä enemmän pohjakasvustoa. Vaikka talvet ovat ilmastonmuutoksen vuoksi lyhentyneet, sattuu happikatoja entistä tiheämmin.

Syyt pienvesien alennustilaan ovat moninaiset. Tärkein tekijä on kuitenkin se, että järveen tulee enemmän ravinteita kuin siitä poistuu. Tilannetta vaikeuttaa myös kalastuksen vinoutuminen tai vähyys: pyynti kohdistuu yksipuolisesti vain petokaloihin eikä ravinteita kierrättäviin särkikaloihin. Vesikasvustoa ovat lisänneet myös matalalla olleet vedet ja lämpimät kesät.

”Oman järven” tilanneEtsi kuvasta hauki

Nostan esimerkiksi erään nimeltä mainitsemattoman ristiinalaisen ”sisäjärven” (= paikallisessa kielenkäytössä vesi, joka ei ole Saimaa), jonka tunnen hyvin noin 30 vuoden ajalta. Kyseessä on tyypillinen suomalainen matala (1 – 3 m), hieman yli 100 hehtaarin järvi, jonka läpi virtaa noin 5 metriä leveä joki. Järven ympärillä on metsää, muutama toimiva maatila ja tulojoen varressa läpeensä ojitettuja soita. Rannalla on kymmenkunta kesämökkiä.

Etenkin aivan viime vuosina järven pohjakasvillisuus on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäisesti. Kun vielä kymmenkunta vuotta sitten järvellä saattoi soutaa uistinta hyvällä menestyksellä, ei nykyään edes ruohosuojatun vieheen soutu-uistelussa ole juuri mieltä. Löyhästi irtoavaa tavaraa tarttuu väkisinkin leikareihin ja vieheen niskaan.

Kalat, joita järvessä edelleen on mukavasti, ovat siirtyneet järven pahiten ”kukkivasta” päästä sen toistaiseksi vielä paremmin rehevöitymiseltä säästyneelle osalle. Tulo- ja lähtöjoen suut sekä niiden läheisyydessä olevat entiset kutulahdet ovat nyt keväisin masentavan hiljaisia – puhumattakaan kesästä, jolloin heittouistelu on kasvuston takia lähes mahdotonta. Järven luusua on niin leveän ja tiheän ruovikon tukkima, että sinne on lähes mahdoton tunkeutua veneellä. Huomiota herättävintä on tiheä lumpeikko, joka on laajentunut muutamassa vuodessa kattamaan noin puolet järven pinta-alasta. Rantojen liettymistä ovat lisänneet myös lehtensä veteen tiputtavat lepät ja muut lehtipuut.

Liikaa lumpeikkoa

Mitäs yhdestä särkyneestä (kalamiehen) sydämestä ja mutapohjaisesta järvestä, saattaa kyynikko ajatella. Vaan kun kyseessä ei ole mikä tahansa mutalampi, sillä järven pohjalietteen alla on monin paikoin puhdasta hiekkaa. Mallia järven alkuperästä saakin vilkaisemalla kapean maakannaksen takana olevaa samankokoista naapurijärveä, joka on säilynyt paljon luonnontilaisempana.

Naapurijärven rantoja komistavat yhä hienot hietikot, ja pintaan yltävää kasvustoa on vain kapeilla ranta-alueilla. Tämänkin järven valuma-alueella on maatiloja, mutta ojitettuja soita on vähemmän. Onnekseen järvi on myös syvempi, minkä vuoksi sen keskialueet ovat säästyneet kelluslehtisiltä vesikasveilta. Vesi on silminnähden kirkkaampaa.

Verrokin tila on parempi, vaikka sen vesi vaihtuu paljon hitaammin kuin tarkkailun kohteena olevan järven vesi. Naapurijärven läpi ei virtaa edes jokea, ja sen laskupurokin on vain metrin levyinen heikkovirtainen liru.

Suoviha on vihapuhetta luontoa kohtaan

Suomessa toisen maailmansodan jälkeen alkanut soiden ojittaminen on yksi karmeimmista ja vertaansa vailla olevista yhteiskunnan sallimista ja masinoimista ympäristörikoksista maailmassa. Kartalla nuo isänmaan pintaan tehdyt viillot ovat kauniin sinisiä, mutta paikalla päällä nähtynä ne ovat veriruskeita avohaavoja. Tuhon täydentää ”turvetuotanto”, jossa ei suinkaan tuoteta turvetta vaan vähennetään sitä.

Murhattu suo

Turpeenryöstöalueilta valuvat vedet samentavat vesiä, vaikka turveteollisuus yrittää sumentaa lietteestä kärsivien ajatuksia vääntämällä mustankin valkeaksi. Turveteollisuus todistelee, että Suomessa turvetta kasvaa enemmän kuin sitä poltetaan. Mutta eikö turvetta kasvaisi vielä enemmän, jos sitä ei poltettaisi. Jos suohon on vuosituhansien mittaan varastoitunut valtava määrä hiiltä, eikö niin tapahtuisi edelleen, jos suo saisi rauhassa kasvaa?

Kovilla mailla kasvavan puun käyttäminen energianlähteenä on kestävämmällä pohjalla kuin turpeen polttaminen. Kaadetun puun tilalle kasvaa uutta metsää, joka sitoo kasvaessaan sen hiilidioksidin, jonka poltettu puu on tuottanut. Tilit täsmäävät. Happea tuottavien puiden määrää olisikin pyrittävä kaikin tavoin lisäämään koko maailmassa, mutta ei soiden kustannuksella.

Jyvää on pakko jemmata

Maataloutta on helppo syyttää vesistöjen pilaamisesta. Sen vaikutus näkyy usein selvästi jo silloin, kun rantapeltojen ala ylittää 10 prosenttia järven pinta-alasta. Perinteinen tapa lisätä maahan ravinteita karjanlannan tai väkilannoitteiden muodossa aiheuttaa väkisinkin niiden huuhtoutumista vesistöön lumen sulamisen ja sateiden yhteydessä. Ravinteiden karkaamista (ja siitä johtuvaa taloudellista tappiota) voidaan kuitenkin huomattavasti vähentää sijoituslannoituksella, jossa lannoiterae upotetaan maan sisään siemenen viereen kylvön yhteydessä.

Kotimainen ruuantuotanto on maallemme kirjaimellisesti elintärkeää, joten sen alasajolla ei saavuteta mitään hyvää. Jos emme itse tuota ruokaamme, se tuotetaan jossain muualla. Maabrändityöryhmän esitys luomutuotantoon siirtymisestä ei kuitenkaan ole ehkä ainoa oikea ratkaisu, sillä se tarkoittaisi peltopinta-alan lisäämistä nykyisestä. Eräs vaihtoehto voisi olla ”myrkytön tehomaatalous”, jossa käytetään väkilannoitteita mutta ei myrkyllisiä torjunta-aineita. Periaate näyttää tuottavan sananmukaisesti hyviä tuloksia ainakin omassa puutarhassani.

Maamme vaurastuminen ja vaurauden ylläpitäminen on ollut mahdollista vain velalla, jonka olemme ottaneet jalkojemme alla olevalta maaperältä. Nyt tuo velka on erääntynyt maksettavaksi. Ei pidä kysyä, kuka pelastaisi isänmaamme kasvot, vaan miten ja mihin mennessä sen teemme.

Hyvää itsenäisyyspäivää!