Suomessa on tuhansia järviä, joiden pinnankorkeus ei ole alkuperäisellä luonnon määräämällä tasollaan.

Valvatus ennen ja nytJoroisten Valvatusjärvi 1700-luvun lopulla ja nykyään. Karttaote Sprengtportenin Savon kartastosta (Bookwell Oy 2011).

Tällä pallollamme elää kaksi lajia, jotka eivät tyydy vesistöjen luonnontilaan vaan pyrkivät muuttamaan sitä omiin tarkoituksiinsa sopivammaksi. Ensin tuon taidon omaksui majavien heimo (Castoridae), joka on ymmärtänyt säännöstellä säännöstelyään, mutta kädellisiin kuuluvalta Homo Sapiensilta into puuttua vesistöihin on jo aikaa sitten karannut järjen ulottumattomiin. Lieneekö Suomessa ainoatakaan merkittävää vesistöä tai edes yksittäistä suurta järveä, jonka tilaan ihminen ei olisi puuttunut.

Järvenlasku eli järven pinnankorkeuden keinotekoinen alentaminen on ollut keino vallata matalarantaisten järvien hedelmällistä pohjaa maanviljelyksen tarpeisiin. Järvenlaskujen kulta-aika alkoi jo 1700-luvun alussa ja jatkui aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Pinnanlasku johti usein järvenpinta-alan merkittävään vähenemiseen; monet järvet hävisivät jopa kokonaan kartalta.

Höytiäinen 1859

Kuuluisimpia entisaikojen vesistöjen peukaloinneista ovat muutamat kokonaan hallinasta karanneet järvenlaskut. Tunnetuin niistä lienee Pohjois-Karjalassa sijaitsevan Höytiäisen lasku vuonna 1859, jolloin nykyisellään Suomen 15. suurimmasta järvestä hävisi ylimmät 7,5 metriä kalojen uimavettä.

Höytiäisen pinnan laskun taustalla oli itse kirkkoherra Jaakko Stenius nuorempi (1732 – 1809) eli Koski-Jaakko, joka oli kunnostautunut koskenperkaajana jo aikaisemmin Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Hanketta alettiin toteuttaa kuitenkin vasta paljon myöhemmin vuonna 1854. Kun Höytiäisen kanavaa oli kaivettu viisi vuotta ja juoksutus oli määrä aloittaa kahden padon kautta, ehti vesi sitä ennen syövyttää itselleen tien padon ohi ja ryöstäytyi valloilleen 3.8.1859. Padot murtuivat ja järvi purkautui hirmuisena kymenä kohti Pyhäselkää. Kerrotaan silloin kokonaisten suurten tukkipuidenkin ajelehtineen kauas järvenselille.

Jos Puntarisalmen pohjasta ei olisi paljastunut kalliokynnystä, Höytiäisen pinta olisi laskenut vielä enemmän. Mutta roima pinnanlaskukaan ei kaivajille riittänyt, sillä järven luusuaan syntynyttä Puntarikoskea perattiin edelleen niin, että Höytiäisen pinta laski lopulta kokonaiset 9,5 metriä ja se menetti yli puolet vesimassastaan sekä kolmanneksen pinta-alastaan. Sen seurauksena jopa Höytiäisen entinen laskujoki kuivui kokonaan.

Vaikka Höytiäinen koki kovia, on se yhä hyvän kalaveden maineessa. Tunnetuin Höytiäisen kalastajista lienee kirjailija Jouko Puhakka (s. 1922), joka on ikuistanut monta tarinaa järven monipuolisen kalankannan hyödyntämisestä ja sen apajasaariin rakennetuista erikoisista kalasaunoista.

Sarvinginjärvi 1743

Kun enolainen Lauri Nuutinen puhkaisi kolmen poikansa ja siltavouti Erik Suutarin kanssa kaivamansa kanavan patokannaksen, alkoi Alimmainen Sarvinkijärvi purkautua hallitsemattomasti. Sen aikaisen ajanlaskun mukaan oli syyskuun 17. päivä vuonna 1743; nykyisen kalenterin mukaan päivä olisi ollut 28. syyskuuta samana vuonna.

Ihan pikkulammesta ei ollut kyse, sillä Sarvinkijärvi oli 8 kilometriä pitkä. Purkauksen seurauksena se katosi käytännössä kokonaan kartalta. Nuutinen ja kumppanit pidätettiin ja paljastuneet maat määrättiin jaettavaksi kyläläisten kesken. Nuutinen haki kuitenkin itselleen oikeutta ja saikin sitä lopulta Ruotsin kuninkaalta, joka antoi perheelle verovapauden 50 vuodeksi ja peräti 1000 hopeataalerin palkkion maatalouden edistämisestä.

Riita kuitenkin jatkui ja järven laskija tuomittiin maksamaan joillekin tahoille myös korvauksia kadonneista kalavesistä. Nuutisesta tuli kuitenkin aikansa mainemies, joka jatkoi järvenlaskutöitään muuallakin maakunnassa. Pienehköjen järvien murhia kertyi hänen kontolleen toistakymmentä, mutta onneksi kruununvouti esti häneltä isommat myyräntyöt kuten Liperin Viinijärven vajuttamisen. Tiettävästi Nuutinen järkeili myös Höytiäisen laskemista, minkä toiset sitten yli 100 vuotta myöhemmin toteuttivat aitoon ”Nuutis-tyyliin”.

Suvanto 1818

Saimaan vedet virtasivat ennen vain Vuoksea pitkin Kiviniemestä pohjoiseen koukaten ja edelleen Käkisalmen kautta Laatokkaan. Kiviniemen itäpuolella sijainnut Suvanto oli noin kolme peninkulmaa pitkä kapea järvi, joka laski pienehköä puroa pitkin Vuokseen. Pahojen kevättulvien takia järveä päätettiin laskea kaivamalla sille uusi lasku-uoma kapean kannaksen poikki suoraan Laatokkaan.

Keväällä 1818 tulva oli niin korkealla, että vesi oli noussut melkein särkän tasalle. Särkän takana velloi Laatokka 8 metriä alempana. Sakari Topeliuksen kirjassa Vanha kaunis Suomi olevan kertomuksen mukaan Taipaleen kylän miehet tarttuivat silloin lapioihinsa ja kaivoivat pienen uran särkän halki. Virtaava vesi vei hiekkaa mennessään ja alkoi syödä uomaa aina vain suuremmaksi. Muutaman tunnin kuluttua pauhasi paikalla koski, joka tempaisi mukaansa satavuotisia mäntyjä, kiviä ja rakennuksiakin. Erään Laatokalle ajautuneen talon katolla kiekui Kukko!

Suvannon eteläpää siirtyi seitsemässä tunnissa kauas länteen ja tilalle muodostui noin 10 kilometriä pitkä Taipaleenjoki. Järven pinta laski 7 metriä ja yhteys Vuokseen katkesi Kiviniemen puron kuivuttua kokonaan.

Vahinko olisi rajoittunut Suvannon kutistumiseen ja sen olisi ainakin osittain korvannut se, että samalla paljastui 5000 ha uutta peltomaata, mutta kyläläiset eivät siihen tyytyneet. Asukkaat anoivat jo vuonna 1820 lupaa Vuoksen johtamiseksi Kiviniemen kannaksen kautta suoraan Suvantoa pitkin Laatokkaan. Hanke torjuttiin aluksi järkisyyllä, sillä sen pelättiin aiheuttavan Käkisalmella olevan Aleksanteri Nevskin luostarin lohenkalastamon tuoton heikkenemistä.

Krimin sodan jälkeen hankkeeseen kuitenkin palattiin, kun haluttiin suorempi kulkuyhteys Laatokkaan. Kiviniemen kannas puhkaistiin syksyllä 1857, jolloin paikalle syntyi lähes kilometrin mittainen ja 3 metriä korkea koski. Sen seurauksena valtaosa Vuoksen vesistön vedestä alkoi virrata Laatokkaan Suvannon kautta ja Käkisalmen kuuluisat kalavedet menettivät ratkaisevasti merkitystään. Samalla kuihtui myös Käkisalmen haarassa kuteva lohikanta.

Längelmävesi 1830

Nykyisin voi ajella leppoisasti veneellä Kaivannon kanavaa pitkin Längelmävedeltä Roineelle ja takaisin. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut, sillä vielä 1800-luvun alussa järvien pinnat olivat eri tasossa. Vesiliikenteen helpottamiseksi paikalle rakennettiin kanava, josta tuli niin huono että syksyllä 1829 valmistuneen kanavan rakennelmat murtuivat jo vuonna 1830. Längelmävesi alkoi purkautua 1,5 metriä alempana olleeseen Roineeseen ja sulkukanavasta tuli avokana.

Längelmäveden aikaisempi laskujoki, Iharinjoki, ei onneksi kuivunut kokonaan. Joki lienee jossain määrin jopa liikennöintikelpoinen.

Valvatus 1861

Jostain väärän koivun takaa kirjoittajalle kaukaista sukua oleva Tuomas Antinpoika Teittinen (1814- 1881) eli ”Mualiman Teittinen” oli kotiseutunsa Joroisten mahtimiehiä. Hän rikastui muun muassa rohkeilla maakaupoillaan ja sai nimensä historiaan erilaisten aikaansaannostensa ansiosta.

Tuomas Teittinen ja Juho Oksman saivat vuonna 1855 Joroisten pitäjänkokouksen väen suostuteltua siihen, että Valvatuksen pintaa oli laskettava. Järven pohjasta oli tarkoitus paljastaa lisää viljelykseen kelpaavaa maata. Tuomas lupasi kaivattaa kanavan omalla kustannuksellaan järven kaakkoispuolella olevaan Pappilanlampeen ja siitä tien yli Värjärinlampeen. Teittinen odotti saavansa hyötyä myös vesivoimasta ja Oksman uusista kalapaikoista.

Kaivettu pienehkö oja alkoi kuitenkin heinäkuun puolivälissä 1861 syöpyä isommaksi ja kohta sen paikalla kohisi yli 50 leveä ja monta metriä syvä kanava. Valvatuksen pinta laski kolmessa päivässä noin 6 metriä ja sen pinta-ala hupeni kolmannekseen alkuperäisestä. Järven saarista parikymmentä liittyi mantereeseen ja rantaviiva siirtyi jopa kaksi kilometriä. Värjärinlammen rantamilla asuneen pitäjänvärjäri Henrik Grönroosin mökki tuhoutui siinä sivussa.

Vesijättöä paljastui noin 1000 hehtaaria ja suurin osa siitä otettiin viljelykseen. Eikä Valvatuksen sorkkiminen siihen jäänyt. Koska rantapellot olivat veden vaivaamia, laskettiin jämäjärven pintaa vielä 1940-luvulla noin metrillä. Muutosten seurauksena Valvatuksen pinta-ala hupeni nykyiseen noin 300 hehtaariin.

Nykyään Valvatus kärsii, kuten arvata saattaa, melkoisesti muun muassa maatalouden aiheuttamista ongelmista. Voi Valvatusta, voi!

Lähteet:
http://www.hymy.fi/luontosarja/maailmanlopun-jarvenlaskut
Joroisten Historia 1 (Raimo Viikki 2003)
Wikipedia, hakusana ”Järvenlasku”
Vuoksi, Luonto ja ihminen vesistön muovaajana (Ossi Seppovaara 1984)