Paras miehen malli – ja eritoten kalamiehen – löytyy omasta isästä.

Tenolla vuonna 1989

Käsi ylös, kenet oma isä tai isoisä opetti kalastamaan? Niin se oli minun lapsuudessani 50-luvulla ja vuosia senkin jälkeenkin. Tuo ennen niin tavallinen vaihe jokaisen pikkupojan elämässä ei ole enää yhtä itsestään selvä asia nykyisessä Suomessa. Isät, varsinkin ne äidin kanssa kotona asuvat vanhan ajan isät, joilla on aikaa, ovat kortilla. Ei niitä joka pojalla ja tytöllä ole. Aivan liian monen lapsen vanhemmat ovat kääntyneet tienhaarassa eri suuntiin. Lyhyet yhteiset viikonloput hurahtavat usein kaavamaisesti vain leikin, syömisen ja nukkumisen merkeissä ja siitä yhteisestä kalareissusta vain haaveillaan.

Jo lähes kaksikymmentä vuotta puoliorpona maalaispoikana muistan isäni luotettavana, rehellisenä ja sanansa aina pitävänä suomalaisena perusmiehenä, jollainen oli lähes jokainen hänen aikansa (1923-1992) sodankäynyt mies. Kahden ammatin (pienviljelijä + autonkuljettaja/autonasentaja) harjoittajana hän ei kovin usein ehtinyt rentoutua, mutta kun vapaa-aikaa joskus liikeni, vietti hän sen poikkeuksetta perheensä parissa. Muistan monet yhteiset kalaretkemme kuin eilisen päivän.

Ruijassa kesällä 1982. Mikko sanoi ensimmäisen sanansa: "Ka-a" (=kala).Aivan ensimmäiset mielikuvani koko tästä maailmasta liittyvät isään ja kalastukseen. On juhannus, taustalla rätisee komea kokko Kyyveden saaressa, ja minä istun isän sylissä ongella. Koho sukeltaa ja vedämme yhdessä vavasta, jolloin siiman päässä rimpuileva särki tulla lätkähtää minua suoraan päin naamaa. Voiko ensikaste kalastukseen siitä enää parata?

Muutama vuotta myöhemmin istun isän takana moottoripyörän selässä, kun ajelemme Naarajoen Joenpolveen ongelle. Reissu on jäänyt erikoisesti mieleeni siksi, että madot unohtuivat silloin kotiin emmekä löytäneet puunkarahkalla metsänpohjaa tonkimalla kuin yhden lieron. Mato pujotettiin minun onkeeni, joka tökättiin rantapenkkaan ootto-ongeksi siksi aikaan, kun kävimme ylävirrassa katsomaa Kälyksen koskea.

Kun palasimme, ongessa oli iso särki. Isä suostutteli minut laskemaan kalan takaisin, koska yhdestä kalasta ei olisi syötäväksi koko perheelle. Tuo ensimmäinen pyydystä ja päästä -kalani kaihersi mieltäni pitkään, sillä olisin halunnut näyttää sen kotona äidille. Mutta isä oli oikeassa!

Myöhemmin pääsin muutaman kerran isän ja sukulaismiesten mukana yökalaankin. Kävimme usein isän ja isän Arvi-sedän kanssa Laavuksella. Laskimme madoilla syötetyn pitkäsiiman illalla, saunoimme ja yövyimme harjun kupeeseen rakennetussa Arvin mökissä, katsoimme siiman varhain aamulla ja ongimme vielä muutaman tunnin ennen kotiinpaluuta metsäpolkua pitkin.

Arvi oli vakainen mies, joka ei turhista hötkyillyt. Vaikka siimassa jytkähteli isokin hauki, hän totesi: ”Ompa aika juala”. Kun hauki joskus karkasi aivan viime tingassa, hän virkkoi verkkaisesti: ”Poes väestiin”. Kiiskelle hän kuitenkin piti jostain syystä vihaa. Kun piikkinen limamikko oli niellyt pitkänsiiman koukun, rätkäsi Arvi tapsin voimalla veneen laitaan ja päästi: ”Ähäh!”. Käsin hän ei kiiskeen koskenut.

Arvin kalamökistä olisi voinut katsoa ekologisen asumisen mallia moni nykyinen ökyhuvilan omistajakin. Ensinnäkin mökin paikka ei ollut nykytavan mukaan mahdollisimman lähellä vesirajaa, vaan ainakin sadan metrin päässä kankaan laidassa. Vaikka Arvi omisti rannan, hän halusi sen säilyvän erämaisena. Maalaamattomista ohuista hirsistä ja laudoista kyhätty rakennus oli kaivettu puoliksi maan alle, joten se pysyi kesällä viileänä ja talvella lämpimänä.

Arvista ei kuitenkaan ollut oikein mökissään asujaksi. Lieneekö silloin jo melkoisen iäkästä vanhapoikaa vähän pelottanutkin olla yksin korvessa? Mieluummin hän asusti veljensä ja poikiensa talossa kylällä. Piti paksuista lankuista tehtyä sänkyään uunin vieressä ja ruokatarpeitaan vanhassa kapsäkissä. Leipä, voi, piimä ja suolakala, siinä Arvin tavanomainen särvin, kun lapsena katsoa toljotimme hänen syömistään.
Nyt on Arvin mökki maatunut jo niin olemattomiin, että satunnainen samoilija ei huomaa mitään erikoista vaikka hän kävelee suoraan mökinpaikan yli. Niin vähän jää jäljelle maailmassa miehestä, jolla ei ole perhettä eikä vaikutusvaltaista asemaa.

Kessin mökillä 1990. 9-vuotias vesseli on jo täysi kalamies.Ensimmäinen yöni ulkona vietin isän kanssa kalareissulla. Mukana oli myös kolme sukulaismiestä, ja ahtauduimme kaikki samaan soutuveneeseen Kyyveden Hirviselän rannassa. Kyyhöttelin kokkapoikana isän selän takana, kun parhaassa iässään oleva isä souti uistinta takatuhdolla istuvalle Pentti-serkulleen. Uistinkalat jäivät vähiin, mutta Pentin hieno virveli, kerrassaan ”Ampassatööri”, kuten myöhemmin sen tunnistin, sai herpaantumattoman huomioni.

Yövyimme saaressa ja nukuin kovalla kalliolla aivan nuotion vieressä isän sarkalyyssin alla. Tämän tästä heräsin miesten naurunremahduksiin, sillä heillä riitti tarinaa auringonnousuun, vaikka laulujuomia eivät nauttineetkaan – raittiit miehet.

Isä taisi huomata, kuinka silmäni viipyivät Pentin virvelissä, sillä muutaman päivän päästä hän toi minulle töistä palattuaan ikioman pienen virveilin, jossa oli punainen yksiosainen vapa, pieni umpikela, oikea siima ja kerrassaan kolme viehettä: lippa ja kaksi lusikkaa. Kaikki ihan pyytämättä, yllätyksenä! Mikä onnenpoika olinkaan!

Kalastukseen liittyi myös päivä jolloin sain tiedon isän äkillisestä poismenosta. Olimme koko perhe (minä, vaimo ja molemmat lapset, kuten aina) jokavuotisella Lapinreissullamme, kun Inarin kylän parkkipaikalla minua puhutteli äkkiä vakavan oloinen rajavartija ja pyysi ottamaan yhteyttä kotiin. Muistattehan ajan, jolloin radiossa oli tiedotuksia kotimaassa matkaileville? ”… matkoilla joissain Pohjois-Suomessa. Ottakaa pikaisesti yhteys kotiinne!” Meidän tapauksessamme olivat sukulaiset järjestäneet pysäytyksen Karigasniemen tulliin, josta he tiesivät meidän jatkavan Norjan puolelle. Inariin asioille tullut tullimies sattui kuitenkin tunnistamaan meidät jo ”lennosta” ja sai kerrottua surullisen viestin. Isä oli nukkunut nopeasti pois kesken saunanlämmityksen.

Kun palasimme seuraavana päivänä vanhempieni kotiin, huomasin että alaniityn pihlajan viimeinen elävä oksa oli kesän mittaan kuivunut. Se pihlaja eli sillä paikalla tasan yhtä monta vuotta kuin isäkin, sillä isoisä oli istuttanut puun samana kesänä jolloin hänen esikoispoikansa oli syntynyt. Viikkoa myöhemmin laskin isän haudalle seppeleen, jossa oli valkeiden kukkien keskellä yksi pihlajan oksa punaisine marjoineen.
——-
Oma lapsuudessani alkanut ja välillä hulluutta lähennellyt kalastusharrastukseni on varmasti myös koetellut läheisteni hermoja. Liiankin usein olen ollut poissa kotoa jossakin kuhkamassa ja tullut pitkältäkin reissulta kotiin ilman kunnon saalista. Kalastus ei kuitenkaan ole koskaan ollut meillä perhettä erottava tekijä vaan enemmänkin yhdistävä. Parhaat ja muistorikkaimmat kalaretket on ehdottomasti tehty omalla porukalla. Ensin yhdessä koko perheen kera, sitten pojan kanssa ja nyt jo yli vuosikymmenen ajan vaimon kanssa kahdestaan – tai riemukkaasti lastenlasten seurassa.

Mukavaa on havaita, että kalastus- ja luontoharrastus on tarttunut jälkipolviinkin. Sama into ja palo, jonka muistan omasta lapsuudestani, on luettavissa nyt lastenlasten silmistä.

Hyvää isänpäivää! Kaikki Suomen vaimot ja lapset, antakaahan isien käydä kalassa – ja lähtekää ainakin joskus mukaankin!