Joidenkin mielestä koko suomalainen kalastus on vitsi, mutta kerrotaan evämaassa varsinaisia kalastuskaskujakin. Toinen toistaan huonompia ja kuluneimpia.

Kekkosen vaaka. Piirros: Melina Minkkinen, Ristiina 2011.
Hyvän vitsin tuntee siitä, että sitä ei tunne. Kun sutkaus on tuore ja yllättävä, se voi olla jopa naurettava. Koska hyvän kalastusvitsin kertominen näin ollen on mahdotonta, ellei onnistu murjaisemaan uunituoretta, on helpompi pohdiskella mitkä ovat kaikkien aikojen kuluneimpia yrityksiä olla hauska ”kalastusvitsiniekka”.

Vitsailija tarvitsee yleisönsä, jossa on oltava ainakin pari kuulijaa. Mitä enemmän porukkaa sitä parempi, sillä määrä korvaa tässä tapauksessa laadun. Isommassa sakissa on aina muutama edes kohteliaisuudesta hörähtelevä, joka tartuttaa naurua muihin. Ja sitähän vitsinkertoja kaipaa, remahtavaa naurua. Kahteen pekkaan puheet ovat yleensä totisempia.

Seuraavassa varoittavana esimerkkinä kolme suomalaista peruskalastusvitsiä, joita toistamalla ei ainakaan kannata yrittää lyödä leikiksi. Ne ovat niin puhki kaluttuja ja toivottoman tuttuja jokaiselle, että ne eivät jaksa naurattaa ketään, niin ainakin luulen.

Suomen kolmanneksi kulunein kalastusvitsi

Eno ja siskonpoika soutelevat järvellä katsomassa pyydyksiä. Osuvat lumpeikon laitaan lasketun katiskan kohdalle.

– Eno, onko tuo meidän vai naapurin katiska?
– Onko siinä kaloja?
– Näkyy siinä jokunen hauki olevan.
– On se sitten meidän!

Hahhah, korkeintaan säälinsekaisen hymähdyksen arvoinen perinnevitsi. Kerran se kuitenkin nauratti ihan oikeasti, kun serkkupoika tarjosi sen minulle aidossa tilanteessa Kyyveden Pohjalahdella yli 50 vuotta sitten.

Suomen toiseksi kulunein kalastusvitsiPiirros: Olavi Hurmerinta 1964, kirjasta Kaikenlaisia saaliita, toim. Mauno Harkola.

Vitsi on niin huono, että sitä on vaikea pukea ytimekkääseen kaskumuotoon. Usein se putkahtaa esiin pelkässä sivulauseessa, kun on kyse hyvästä katiskanmallista. Silloin rasvasuinen vitsimestari itse itselleen hekottaen neuvoo, että katiskan malli kannattaa katsoa saunan lauteilta siitä kohtaa, missä leveäperäinen vaimoihminen on istunut.

Tästä saa jo näppylöitä ja niin pahan ihottuman, että on paras ilman enempiä kommentteja ja kertoa kaikkien aikojen…

Suomen kulunein kalastusvitsi

Kaukana pohjan perillä tunturin katveessa syntyi lapintaloon pulska poika. Lapsenpäästäjä olisi halunnut kirjata ihmistaimen pituuden ja painon, kuten tapana on, mutta talossa ei sattunut olemaan minkäänlaista puntaria eikä vaakaa. Silloin paikalle sattumalta osunut naapuri muisti, että tasavallan päämieshän on taas seudulla jokavuotisella kalastusreissullaan. Kekkosella on varmaan mukanaan kalavaaka, jolla pienokainen voidaan punnita.

Kekkosen iloinen seurue löytyikin tunturin takaiselta järveltä ja presidentti lainasi mielellään vakaansa sillä ehdolla, että se palautetaan mahdollisimman pian. Kun poika sitten punnittiin pyyheliinan mutkassa, hänen painokseen saatiin melko tarkasti tasan 12 kiloa!

Tästä kalakaskujen veteraanista on liikkeellä toinen toistaan tylsempiä toisintoja, jotka yksikään ei naurata ketään, joka on niistä yhdenkin kuullut. Ensi kertaa kuultuna se kuitenkin tarjosi pienen älynvälähdyksen kansalaiselle, joka oli hyvin tietoinen pitkäaikaisen presidenttimme ja tunnetuimman kaljupäämme intohimoisesta kalastusharrastuksesta. Nuoremmille, joiden presidenttinä Kekkonen ei koskaan ollut, jutussa ei liene samaa hauskuuden ydinluuta kaluttavaksi. Kaljustakaan ei ole enää kaskun aiheeksi, sillä nykyään joka toinen vastaan tuleva kalamieskin on (teko)kaljupää.