Kuinka monta koukkua vieheessä pitää olla? Ainakin yksi yksihaarainen, mutta riittääkö se?
Siihen aikaan kun isoisä täkyraksin osti, oli siinä taatusti riittävästi koukkuja. Koska soutuveneen perässä vedettyyn syöttiin (tavallisesti iso särki) iskevä hauki oli yleensä poikkeuksetta laillisin kokoinen (vähintään 42 cm ennen alamitan poistamista) ja se otettiin aina syötäväksi, ei suuresta koukkumäärästä ollut haittaa. Työhuoneeni seinällä on muistona omassa käytössäni aikoinaan ollut hirvitys, jossa on peräti 12 koukunkärkeä!
Kun vapakalastus muuttui vuosikymmenien mittaan kotitarvepyynnistä enemmän huvikalastukseksi, periytyi suuri koukkumäärä uusiinkin vieheisiin, vaikka vähemmälläkin oli pärjätty. Sormenmittaisessa solakassa taimenvaapussa saattaa olla tänäkin päivänä jopa kolme kolmihaaraista koukkua ja kaikkein pienimmissäkin ahven- ja siikavaapuissa on yleensä kuusi koukunkärkeä.
Onginta ja perhokalastus ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kalan voi tartuttaa mainiosti yhdelläkin yksihaarakoukulla ja se pysyy siinä myös hyvin kiinni. Miksi ihmeessä vieheessä tarvitaan välttämättä sen enempää koukkuja? Erään valmistajan mukaan lohivaapussa on kolme kolmihaarakoukkua kalastajan tartuttamiseksi; juhlava koukkumäärä lisää vieheen uskottavuutta ja parantaa sen myyntiä.
Itse havahduin monikoukkuisten vieheiden aiheuttamiin ongelmiin jo viime vuosituhannen puolella tehdessäni viehetestejä Erälle. Saimaan Yövedessä oli siihen aikaan todella runsaasti keskenkasvuisia järvilohia ja -taimenia, jotka iskivät hanakasti lähellä pintaa vedettyihin vieheisiin. Vaikka olin tarkkasilmäisempi ja vakaakätisempi kuin nykyisin, en läheskään aina onnistunut vapauttamaan alamittaista kalaa ilman vaurioita. Kun sain yhden koukun irti kalan suupielestä, tarttui jo peräkoukku kalan poskeen tai silmään. Joskus lokki korjasi henkihieverissä räpiköivän kalan heti veneen vanavedestä.
 |
| Kala pysyy hyvin yhdessä kolmihaarakoukussa. |
Vaikka vain 10 % vapauttamistani alamittaisista kaloista olisi menehtynyt, taisin tappaa niitä vapauttamisen yhteydessä enemmän kuin mittakaloja pamputtaessani. Lakkasin uskomasta myös muiden puheita siitä, kuinka vähän kalat muka vaurioituvat vapautettaessa. Omatuntoani rauhoittaakseni kirjoitin aiheesta jutun otsikolla Viehevero vähemmäksi (Erä 2-2000). Sain jutusta hyvää palautetta etenkin raksikalastajilta.
Aihe piinasi mieltäni edelleen ja kirjoitin pyydystä ja päästä -kalastuksesta isomman artikkelin (ERÄ 9-2002), jossa jatkoin vähemmän koukkuja -linjallani ehdottaen myös väkäsettömien koukkujen käyttämistä. Nyt tuli jutusta myös lunta tupaan, sillä kaikki eivät tykänneet siitä, että en hyväksynyt lämpimän veden aikaan tapahtuvaa järvilohen pyydystä ja päästä -kalastusta. Mielipiteeni ei ole kuitenkaan muuttunut; lopetan aina kalastuksen heti, kun saalista on sopivasti.
Lopetin yli kahdella kolmihaarakoukulla kalastamisen lähes tyystin. Lohenuistelussa vaihdoin kaksikoukkuiset vaaputkin yhdellä kolmihaarakoukulla varustettuun vetopeltiin. Raksikalastukseen en ole monikoukkuisia virityksiä juuri koskaan tehnytkään.
Onko yksikoukkuisilla vieheillä tullut saalista? Ihan riittävästi. Yksikoukkuiseen peltiin ovat tarttuneet niin suurin haukeni (13,76 kg) kuin järvilohenikin (5,2 kg). Yksikoukkuisesta tosin myös menetin elämäni järvilohen (>10 kg), kun juottamalla kiinnitetty koukunhaara irtosi kolmihaarakoukusta. Monta kalaa on varmaan jäänyt syöttiin tarttumattakin vähäisemmän koukutuksen vuoksi, mutta ostokalaan ei ole tarvinnut vähien saaliiden vuoksi vielä sortua.
Kun joskus yhdenkin kolmihaarakoukun irrottaminen alamittaisen kalan kidasta tuotti vaikeuksia, aloin pohtia koukutuksen vähentämistä edelleen. Kokeilin ensin ruohosuojattuja Kuusamon kaksihaarakoukkuja hauen heittokalastuksessa. Niiden ansiosta saatoin kalastaa pintavaapuilla ja esimerkiksi Räsäsen seiskalla tiheässä ruovikossakin vähintään yhtä ”ruohottomasti” kuin Rapalan Minnow Spoonilla. Bravuurini oli kuljettaa koukuttomia vieheitä taskussa ja asentaa niihin lukkoleikareiden avulla sopivan kokoiset koukut vasta kalastustilanteessa.
Koukkutehtaiden mielenkiinto ei ole ymmärrettävistä syistä riittänyt kehittämään nopeasti vaihdettavia koukkuja, jotka mahdollistaisivat vieheiden säilyttämisen ja kuljettamisen kalapaikalle saakka koukuttomina. Vieheet olisivat halvempia, jos ne myytäisiin koukuttomina, ja kalastajalle riittäisi pieni määrä mahdollisimman laadukkaita koukkuja. Toivelistallani ovat myös nykyistä lyhemmät lukkoleikarit.
Hurahdettuani muutama vuosi sitten täkyongintaan vakuutuin siitä, että siiman päässä ei tarvita yhtä yksihaarakoukkua enempää. Vaikka koukun kärki pistää vain hieman esiin täkykalan selästä, siihen tarttunut ahven tai hauki pysyy kiinni mainiosti. Kuluneen kesän satojen ahventen ja kymmenien haukien joukosta vain muutama raitapaita on tipahtanut kyydistä järven puolelle.
Aloin testata yksihaarakoukkuja myös uistelussa. Itse asiassa kokeilut käynnistyivät jo viime kesänä erään kaverin kanssa, kun yritimme tartuttaa raksiimme ME-järvilohen. IGFA:n sääntöjen mukaan luonnollista syöttiä käytettäessä saa siimassa olla enintään kaksi yksihaarakoukkua, joten tyypilliset suomalaiset raksiviritykset kolmihaarakoukkuineen eivät ole ennätyskelpoisia.
Sidoimme siiman jatkeeksi erilaisia yksihaarakoukkuja, jotka pujotimme täkykalan pyrstön läpi. Lohet olivat silloin erikoisen hyvällä syönnillä ja saimme kuuteen vapaamme lyhyessä ajassa 15-20 kalatapahtumaa, mutta vain pari kalaa saatiin veneeseen asti. Yhtä kaloista ehdimme jo pitää siimaluokkansa ennätyksenä, mutta sitten selvisi, että entisen luokkaennätyksen puuttuminen tilastoista johtui IFGA:n nettisivuilla olleesta virheestä. Enemmät yritykset ja kehittelyt jäivät viime kaudelta muiden kiireiden vuoksi tekemättä.
Kuluvana kesänä satuin näkemään nettivideon, jossa opetettiin katkaistun syötin kiinnittämistä kahden yksihaarakoukun rikiin ajeuistelua (mooching) varten. Sain siitä idean kokeilla yhtä yksihaarakoukkua raksihupun kanssa. Taivutan ensin koukun silmukkaa hieman ylöspäin ja sidon sitten siiman koukun varteen ongenkoukkusolmulla siten, että siima EI kulje koukun silmän läpi. Asennan kalan raksihuppuun ja ujutan koukun kärjen parin sentin matkalta syötin nahan alle. Vedän koukun silmukan kokonaan piiloon ja työnnän koukkua sitten takaisinpäin niin, että silmukka uppoaa täkykalan nahan alle ja ”haukkaa” hieman lihaakin mukaansa. Säädän syötin tavalliseen tapaan hieman kaarelle. Koukku jää tällä tavalla asennettuna kita ottavasti auki syötin viereen.
Ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla kunnon tapahtumia antaneella testireissulla tämän viikon maanantaina kokemukset virityksen toimimisesta olivat rohkaisevia. Ahvenen onginnan lomassa tapahtunut uistelu tuotti kahdeksan kalatapahtumaa, joista kuusi havaittiin tapahtumahetkellä ja joista neljä tuli eräksi. Ylös saadut kalat tosin eivät olleet toivomiani lohia vaan hurjalle syöntipäälle keskellä syvää selkää innostuneita haukia.
Hauista suurinta, noin viisikiloista vahvaa vonkaletta, ehdin pitää jonkin aikaa lohenakin, kun se möyrähti heti iskun jälkeen pinnassa, vaikka vedimme täkyä raskaan etäpainon takana noin 10 metrin syvyydessä. Toinen, kenties vielä suurempi hauki puraisi tapsin poikki heti kättelyssä.
Yhden koukun viritykseni tuntuu toimivan ainakin hiljaisilla vetonopeuksilla, jolloin syöttiin ei kohdistu kovin suurta rasitusta. Repeääkö salakan nahka nopeammassa vedossa, on vielä kokeilematta. Harjoitukset jatkuvat.
